Verovastuullisuus – edelläkävijyyttä vai höpsötystä?

Verovastuullisuus – edelläkävijyyttä vai höpsötystä?

Yritysten veroasioiden hoitajilla on uusi pähkinä. Enää ei tunnu riittävän, että verolakeja noudatetaan, ilmoitusvelvollisuus täytetään kaikissa maissa ja verosuunnittelulla onnistutaan välttämään tarpeettoman suurta verorasitusta. Nyt joudutaan pohtimaan yhä tarkemmin sitäkin, miltä yrityksen verosuunnittelu ja yleisemmin veroasioiden hoito näyttää ulospäin.

Verosuunnittelu on laaja spektri ja vaikka kenelläkään ei ole velvollisuutta maksaa veroa enempää kuin laki määrää, osa verosuunnittelun keinoista on sellaisia, joita kaikki ulkopuoliset arvioijat eivät pidä asianmukaisina. Eikä tällöin puhuta niinkään lainvastaisista toimista vaan sellaisesta aggressiivisesta verosuunnittelusta, jonka katsotaan olevan selvästi lain tarkoituksen vastaista tai menevän muuten liian pitkälle porsaanreikien hyödyntämisessä (porsaanreikä on muuten myös EU-oikeudellinen käsite, joka esiintyy ainakin yhden direktiivin johdanto-osassa).

Verosuunnittelun oikeudellisista ja yhteiskunnallisista rajoista kirjan kirjoittanut Reijo Knuutinen on kuvannut aggressiivista verosuunnittelua toimiksi, jotka toteutetaan sitovien normien puitteissa, mutta joita yrityksen sidosryhmien perusteltujen odotusten näkökulmasta ei voida pitää hyväksyttävinä.

Yrityksen veroasioiden hoidon läpinäkyvyyttä on alettu korostaa erilaisissa suosituksissa kuten GRI 207 -verostandardissa. Sitovan normiston puolella on toteutumaisillaan näkyvä muutos, kun EU:n neuvosto ja parlamentti yrittävät sopia viimeisistä kohdista tilinpäätösdirektiiviin sisällytettävistä maakohtaista raportointia (CbCR) koskevista, ennen muuta verotusta koskevista määräyksistä. Elinkeinoelämän suunnalla on pidetty jäsenvaltioiden neuvostossa hyväksymää versiota melkoisen pitkälle menevänä, mutta parlamentti haluaisi vielä lisää.

Kriittisen tärkeä sidosryhmä, jonka etujoukko on kääntänyt katseensa yritysten veroasioihin, on instituutiosijoittajat. Niille on tietysti lähtökohtaisesti tärkeintä tuotto eikä tätä palvele se, jos sijoituskohteena oleva yritys maksaa tarpeettoman paljon veroja. Mutta sijoittaja voi katsoa aiheelliseksi ottaa huomioon muitakin näkökohtia.

Sijoittaja saattaa nähdä yrityksen matalat verot joko taloudellisena riskinä tai maineriskinä.  Taloudellinen riski voi koskea esimerkiksi sitä, että epäillään verotusta alentaneiden järjestelyjen pitävyyttä loppuun asti, tai ajatellaan yleisemmin, ettei yritysten tulostaso ole tulevaisuuteen nähden vakaalla pohjalla siltä osin kuin tulosta on parantanut verojen minimointi. Maineriski taas liittyy siihen, missä asennossa yrityksen verosuunnittelu voi nousta – tai on saattanut jo noustakin – näkyviin vaikkapa somessa.

Maineriskiä sijoittajat joutuvat arvioimaan kahdella tasolla. Yhtäältä on mietittävä, miten sijoituskohteena olevan yrityksen arvoon vaikuttaa mahdollisen maineriskin realisoituminen yrityksessä. Toiseksi sijoittaja saattaa pohtia omaa mainettaan, mikäli sijoittajan katsotaan rahoillaan tukeneen – ja ehkä omistavankin - paheksuttavaa yritystä.

Sijoittajarintaman etunenässä ovat olleet pohjoismaiset ja hollantilaiset eläkerahastot. USA:ssa on jo aiemmin saatettu nähdä matalat verot potentiaalisena taloudellisina riskinä, mutta nyt myös fair share -ajattelu on nostanut päätään. Tanskan keskeiset eläkerahastot ovat allekirjoittaneet sijoituskohteena oleviin yrityksiin ja myös ulkoisiin omaisuudenhoitajiin kohdistuvan Tax Code of Conductin, joka sisältää sekä yleisiä periaatteita että konkreettisia linjauksia.  Yksittäisistä sijoittajista on ehkä pisimmällä Norjan 1000 miljardin euron ”öljyrahasto” (Statens pensjonsfond utland), joka on sekä määrittänyt tiukat verotusta koskevat linjaukset että vienyt niitä käytäntöön mahtavilla lihaksillaan. Vuonna 2020 rahasto myi sijoituksensa seitsemässä yhtiössä oltuaan tyytymätön siihen, miten nämä yhtiöt olivat hoitaneet veroasioitaan tai kommunikoineet niistä.

Myös suomalaiset eläkerahastot ovat alkaneet tiukentaa suhtautumistaan ainakin verbaalisella tasolla, vaikkakaan norjalaistyyppisiä sijoituksista luopumisia verosyistä ei liene ainakaan kerrottu ulospäin.

Mitä nämä sijoittajat sitten lopulta haluavat? Asiaa mutkistaa, että mitään yhtenäisiä vaatimuksia ei ole. Helpoin rasti on, että yrityksellä tulisi olla mieluusti hallituksen hyväksymä veropolitiikka, jossa linjataan yhtiöiden verotusta koskevat periaatteet sekä hallinnoinnin ja raportoinnin päälinjat. Toiseksi odotetaan ainakin jonkinasteista läpinäkyvyyttä. Hankalin ja arvaamattomin alue on se, minkälainen verosuunnittelu nähdään hyväksyttävänä. Tässä sijoituskohteina olevat yritykset joutuvat miettimään riskinottohaluaan paitsi suorien verovaikutusten, myös maineensa kannalta.

Tilanne on yrityksille sikäli skitsofreeninen, että verosuunnittelu on lähtökohtaisesti normaalia taloushallinnon toimintaa ja jyrkimpien näkemysten mukaan osakeyhtiöllä on yhtiöikeudellinen velvollisuus minimoida veroja kaikin keinoin maksimaalisen voiton tuottamiseksi osakkeenomistajille.  Asetelman kiperyyttä lisää, että käsitykset siitä, missä asianmukaisuuden raja verosuunnittelussa kulkee, voivat vaihdella paitsi arvioitsijasta riippuen, myös ajassa.

Olisi liioittelua väittää, että veroasiat ovat instituutioiden vastuullisen sijoittamisen agendan kärjessä. Sijoittajien ESG-periaatteissa ja niiden soveltamisessa on ylivoimaisella ykkössijalla ilmastokysymykset ja verovastuullisuus on yksi monista vaihtelevasti huomiota saavista kysymyksistä. Harvalla sijoittajalla on resursseja tutkia kaikkia mahdollisia vastuullisuuskysymyksiä salkkuyhtiöissään eivätkä veroasiat näytä nousseen erityiseen fokukseen myöskään ESG-reittauksia tekevien toimijoiden – kuten MSCI ja Sustainalytics – analyyseissä.

Suunta näyttää joka tapauksessa selvältä. Yrityksen veroasioiden hoitoon kohdistuvaa vastuullisuusvaatimusta ei voida enää sivuuttaa naureskellen ja tulevaisuudessa vaatimukset vain lisääntyvät. Tulipa sitovaa sääntelyä tai ei, mikäli isot sijoittajat vaativat asianmukaista veropolitiikkaa, ainakin listattujen yhtiöiden kannattaa värjätä keskisormensa heleällä värillä ennemmin kuin nostaa se sijoittajien suuntaan.

Timo Viherkenttä, Professor of Practice