Tukea kuluttajille, yrityksille tai johonkin

Pahkasikalais-fingerporilaisen tarkastelun ytimenä on ilottelu sillä, miten eri tuoteryhmien rajamaastossa olevat tai jollain tavalla omalaatuiset hyödykkeet sijoitetaan lainsäädännön kategorioihin. Näitä kysymyksiä on toistuvasti ratkottu myös ylimmissä tuomioistuimissa. Klassikkotapauksiin lukeutuu muun muassa se, onko ruumisautotoiminta henkilökuljetusta. Britanniassa koristellun piparkakkuihmisen vero on 20 % (konditoriatuote), mutta jos on vain suklaapalat silminä, 0 % (keksi). Euroopan unionin tuomioistuin on päässyt toimimaan kokemus- tai muuna asiantuntijana siinä, ovatko suun kautta nautittavat seksistimulantit elintarvikkeita.

Eri verokantojen rajanvetokysymykset eivät kuitenkaan ole pelkästään tai ensisijaisesti huvittavia. Tulkinnallisuus tuo oikeudellista epävarmuutta sekä työllistää yrityksiä, verohallintoja ja tuomioistuimia. Tämäkään ei silti ole alennettujen verokantojen keskeinen kysymys.

Arvonlisäveron suuri tehtävä on verotulojen kerryttäminen, missä se onkin aika hyvä. Verokanta-alennusten vaikutus verotuottoihin Suomessa on valtiovarainministeriön verotukiselvityksen mukaan vuositasolla yli kolme miljardia euroa. Tämä on valtava summa ja vastaa suuruusluokaltaan ehkä kolmasosaa pahamaineisesta kestävyysvajeesta. Tällaiselle kolmen miljardin tukipatteristolle tulisi olla vakuuttavat perustelut. Periaatteellisesti ja käytännössäkin on olennaista myös se, että kun verokanta-alennuksilla muutetaan eri hyödykkeiden hintasuhteita, valtio katsoo tietävänsä meitä itseämme paremmin, mitä hyödykkeitä meidän tulisi kuluttaa enemmän kuin muita.

Alennettujen verokantojen lisäksi arvonlisäveron tuottoa rajoittavat kokonaan vapautetut toimialat. Niistä ehkä toiste.

Tutkimus- ja asiantuntijanäkemys alennetuista verokannoista on huomattavan kielteinen. Juopa yhtäältä tämän kriittisen suhtautumisen ja toisaalta näiden keinojen poliittisen suosion välillä on kuitenkin syvä. Poliittinen linja saattaa kylläkin olla linjassa äänestäjien näkemysten kanssa. Veronmaksajien tuoreessa kyselyssä elintarvikkeiden verokantaa oli valmis korottamaan 3 ja muita alennettuja prosentteja 4 prosenttiyksikköä vastaajista, kun alkoholin ja tupakan veronkorotuksia kohtaan tunsi ymmärrystä yli puolet.

Ynseistä tutkimustuloksista huolimatta alennettujen verokantojen suosio näyttää Euroopan unionissa pikemminkin kasvaneen ja vastikään direktiiviäkin on muutettu niin, että jäsenvaltioiden mahdollisuudet alennuksiin ovat lisääntyneet. Suomessa on pitempiaikaisen linjan lisäksi parhaillaan käytössä lyhytkestoiset veroprosenttien alennukset sähkölle ja henkilökuljetuksille.

Alennetuille kannoille on tietysti esitetty omia perustelujaan. Kokonaisuutena keskeisin on välttämättömyyshyödykkeinä pidettävien tuotteiden hintojen alentaminen sosiaalipoliittisluonteisista syistä. Tämän listan kärjessä ovat elintarvikkeet ja lääkkeet. Ajatus on jossain mielessä ymmärrettävä, kun otetaan huomioon sekin, että arvonlisäverotukseen voi osin liittyä myös regressiivisiä piirteitä.  Hyvätuloiset käyttävät kuitenkin myös elintarvikkeisiin paljon enemmän rahaa kuin pienituloiset ja näin ollen hyötyvät myös yksilötasolla enemmän alennuksesta. On vaikea ajatella, että sellainen pienituloisten tuki, joka on henkeä kohden jopa moninkertaisesti suurempi hyvätuloiselle, olisi erityisen kustannustehokas. Perjantaihummeriin kohdistuva tuki on aika paljon isompi kuin punaisella -30 % -lapulla varustetun parasta ennen -päivän leipäpussin.

Alennuksia kohdistuu myös joukkoon tavaroita ja palveluita, joiden kuluttamista pidetään syystä tai toisesta parempana kuin muuta kulutusta. Tällaisia ovat vaikkapa kirjat, lehdet ja kulttuuripalvelut sekä joukkoliikenne. Näillä voidaan ainakin osin ajatella olevan myös asianomaisen kuluttajan oman hyvinvoinnin ulkopuolelle säteileviä positiivisia vaikutuksia. Verotuksen neutraliteetista poikkeaminen ulkoisvaikutusten ottamiseksi huomioon voi sinänsä olla loogista. Silti tässäkin voidaan kovasti epäillä tällaisten suoraviivaisesti myynnin määrään perustuvien tukien osumatarkkuutta.

Vaikka arvonlisäverovelvollisia ovat yritykset, veron on tarkoitus kohdistua kulutukseen. Näin varmaan pääosin käy, mutta asia ei ole ihan suoraviivainen. Useissa tutkimuksissa, joissa suomalaisetkin ekonomistitkin ovat kunnostautuneet, on havaittu, että ainakaan verokantoja alennettaessa hintojen muutokset eivät ole kattavasti vastanneet verokantamuutoksen laskennallista vaikutusta. Yritykset voivat hinnoitella tuotteensa kuten viisaaksi näkevät eikä mikään automatiikka siirrä veronalennusta hintaan varsinkaan epätäydellisen kilpailun maailmassa.

Veron kohtaannon epäselvyyttä kuvaa osaltaan Suomessa elintarvikkeiden verokannoista ajoittain virinnyt keskustelu. Vaikka alennettujen verokantojen ajatuksena lienee kuluttajahintojen alentaminen, voimallisimpia lobbaajia ovat maatalouden, elintarviketeollisuuden ja kaupan edustajat. Ei ole ilmeistä, että nämä tahot ajattelevat yksinomaan kuluttajan parasta.  Alennuksen mahdollistama runsaampi menekki voi toki hyödyttää näitä tahoja, mutta lisäksi saatetaan arvella alemmasta verokannasta tulevan edun jäävän osittain tuotanto- ja jakeluketjuun. Oma asiansa on myös se, onko syömisen lisääminen koko väestössä sellainen yhteiskuntapoliittinen tavoite, jota on perusteltua tukea runsaan 1,5 miljardin euron veronalennuksella.

Politiikkakeinosta ei kerro kovin hyvää, jos ei oikein tiedetä, meneekö tuki kuluttajille vai asianomaisten toimialojen yrityksille.

Suomessa alennettujen verokantojen käyttöön houkuttelee osaltaan menokehysjärjestelmästä aiheutuva paine pyrkiä toteuttamaan erilaisia tavoitteita muuten kuin kehykseen sisältyvien budjettimäärärahojen kautta. Tämä on tympeä peruste politiikkakeinojen valinnassa. Uuden hallituksen aloittaessa tätä vääristymää ei periaatteessa ole, kun hallitus voi ottaa tällaiset tekijät huomioon päättäessä seuraavien vuosien kehystasoista, mutta mieluummin kehyksen ulkopuolelta -henki taitaa vaikuttaa silloinkin.

Pian aloittavalla uudella hallituksella on edessä sopeutusurakkaa, jolta verotuksenkin on vaikea välttyä. Valtiovarainministeriön tuoreen virkamiespuheenvuoron mukaan ”verotuottojen lisääminen voitaisiin tehokkaasti toteuttaa arvonlisäverotuksen kautta korottamalla alennettuja arvonlisäverokantoja tai luopumalla niistä kokonaan”.  Hyvin sanottu ja on vaikea keksiä monia parempia tapoja verokertymien merkittäväksi kasvattamiseksi. Veroprosenttialennusten riisumisesta saatavalla lisätuotolla voitaisiin teoriassa rahoittaa yleisen alv-prosentin alentaminen, mutta tuotolla voisi olla parempaakin käyttöä muun muassa velkaantumisen vähentämisessä. Iso siivous voisi toki edellyttää myös joitakin pehmentäviä toimia – olkoonkin, että tuloasteikon alapäässä hinnannousut pitkälti kompensoituisivat indeksikorotusten kautta.

Virkamiespuheenvuorosta on matkaa poliittisiin päätöksiin. Alennettujen alv-kantojen houkutuksia on toistaiseksi kyennyt vastustamaan jokseenkin tehokkaasti lähinnä Tanska. Tiettävästi Marcellus ei kuitenkaan viitannut ”on jotain mätää Tanskanmaalla” -kommentillaan Hamletissa tähän.

Timo Viherkenttä

OTT, Senior Fellow, Laskentatoimen ja yritysjuridiikan laitos