Pärjääkö verojärjestelmämme inflaatio-oloissa?

Inflaatio on palannut! Niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin on kirjattu inflaatiolukemia, jollaisten on ehkä ajateltu liittyvän aikaan, jolloin Aalto-yliopiston opiskelija ei ollut vielä syntynytkään. Myös Suomessa on herätty nouseviin hintoihin.

Inflaatio ei näytä olevan myöskään jäämässä sellaiseksi nopeasti ohimeneväksi piikiksi, jollaiseksi jopa USA:n mahtava Fed sitä alkuun luonnehti. Keskuspankit ovatkin nopeasti joutuneet vääntämään itseään uuteen asentoon saadakseen pahan hengen takaisin pulloon, josta se tuntuu karanneen. Oma EKP:mmekin on edelliset vuodet ponnistellut inflaation nostamiseksi tavoitteen mukaiselle tasolle.

Inflaatiolla on taloudenpitäjien asemaan monenlaisia vaikutuksia, jotka ovat pääosin tarkoittamattomia ja vähän salakavalia. Myöskään verojärjestelmä ei ole immuuni näille vaikutuksille.

Menneinä vuosikymmeninä, jolloin vuosi-inflaatio saattoi olla kaksinumeroinenkin, asia heilutti verotusta enemmänkin. Nyt jo pitkään inflaatio on ollut myös veropolitiikassa marginaalitekijän roolissa. Uusimpien numeroiden valossa asiaa joudutaan kuitenkin taas pohtimaan. Verojärjestelmä on sillä tavoin sekava kokonaisuus, että inflaatio vaikuttaa suoraan joihinkin verotuksen elementteihin ja toisiin ei.

Henkilöverotuksessa on erityisesti kaksi eriluonteista aihepiiriä, jotka ansaitsevat huomiota, jos inflaatio on tuntuva. Ensinnäkin verolainsäädäntöön sisältyvien euromäärien tosiasiallinen merkitys muuttuu. Toiseksi reaaliset ja nimelliset tulot eriytyvät inflaation mukana toisistaan ja sama koskee myös menoja.

Meillä ansiotuloverotuksen veroasteikkoon on tehty jokseenkin säännöllisesti vuosittain inflaatiotarkistukseksi kutsutut muutokset sen estämiseksi, että verotus kiristyisi ihmisten tulojen nimellisesti noustessa. Pientä vääntöä on ajoittain käyty siitä, perustetaanko tarkistus hintojen vai ansiotason nousuun, ja samoin siitä, luetaanko tarkistus ”veronkevennykseksi”.  Matalankin inflaation oloissa tällä tarkistuksella on ollut jonkin verran merkitystä. Inflaation noustua tarkistuksen jättäminen tekemättä merkitsisi jo ihan relevanttia ansiotuloverotuksen kiristymistä.

Myös joihinkin vähennyksiin on tehty enemmän tai vähemmän säännöllisesti inflaatiokorjauksia, mutta laissa on koko joukko erilaisia euromääräisiä eriä, joihin ei vähäisiä vuotuisia tarkistuksia ole katsottu aiheelliseksi tehdä. Tällaisten erien reaaliarvo alenee pikkuhiljaa ja inflaation noustessa vähän enemmänkin, jollei euromääriin puututa lainsäädäntöteitse. Ainakin joihinkin näistä voi kohdistua paineita, jos inflaatio huitelee useissa prosenteissa.

Meillä ei ole säädetty pysyvästi inflaatiotarkistusten tekemisestä toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, missä tällaisten tarkistusten tekeminen laissa määriteltyihin kohtiin vuosittain on ollut pysyvässä lainsäädännössä 1980-luvulta lähtien. Joissakin maissa taas inflaatiotarkistuksia ei ole ollut tapana tehdä säännönmukaisesti ja verotus on sitä tietä kiristynyt.

Pääomatuloverotuksessa inflaatio ei vaikuta meillä vastaavalla tavalla, kun vero on lähestulkoon tasavero. Asteikon ainoaa porrasta, 30 000 euron kohdalla, ei tosin ole nostettu samalla lailla rutiiniluonteisesti kuin ansiotuloveroasteikon euromääriä. Tämäkin raja tietysti vähitellen reaalisesti alenee inflaatio-oloissa, mikä kiristää hienoisesti vähän isompien pääomatulojen tosiasiallista verotusta.

Paljon suurempi asia on pääomatuloverotuksessa se, että verotus kohdistuu nimelliseen tuloon, joka voi olla inflaatio-oloissa huomattavasti reaalista tuloa korkeampi. Vastaavasti kyllä myös vähennykset lasketaan nimellisten määrien mukaan. Vähennyspuolella asian merkitys on kuitenkin pienentynyt ratkaisevasti, kun ennen niin tärkeä asuntolainojen korkovähennys on siirtynyt käytännössä veromuseon vitriiniin.

Inflaatiota käytettiin yhtenä perusteluna matalahkolle pääomatulon tasaverolle, kun tähän järjestelmään siirryttiin vuonna 1993. Matala veroprosentti on kuitenkin kovin kökkö väline inflaation ottamiseksi huomioon ja itsekin olin nuorehkona virkamiehenä aika huonolla omallatunnolla kirjoittamassa tällaisia perusteluja lain esitöihin. Suhteellisesti suurissa pääomatuloissahan inflaatiokomponentin osuus on yleensä pieni, mutta tällaiset tulot voivat hyötyä paljon matalasta veroprosentista. Matalat korkotulot tai pienet arvonnousut saattavat puolestaan helposti olla reaalisesti miinuksellakin, mikä ei pelasta niitä nimellistuloon kohdistuvalta verotukselta. Myyntivoittoverotuksessa vaikuttaa tosin toiseen suuntaan lykkäysetu, joka syntyy siitä, että arvonnousua verotetaan vasta realisoitumisen yhteydessä.

Pärjääkö nykymallinen tuloverojärjestelmämme sitten näillä eväillä inflaatio-oloissa?

Ansiotuloverotuksessa malli, jossa vuotuisesta inflaatiotarkistuksesta on tullut jokseenkin rutiinia, on käytännössä ollut jokseenkin toimiva. Näin voidaan sanoa, vaikka tarkistus on vuosittaisen poliittisen harkinnan alainen ja osa lain vähennyksistä myös ”unohtuu” ja pikkuhiljaa pienenee.

Pääomatuloverotuksen järjestelmän on sen sijaan vaikea kehua toimivan täysin tyydyttävästi tilanteessa, jossa inflaatio on merkittävä. Reaalisesti negatiivisen tulon verotusta on vaikea loppuun asti perustella. Aika laihat viimekätiset perustelut on toki sillekin, että ansiotuloverotus on voimakkaan progressiivista, mutta pääomatulot ovat lähes tasaveron piirissä. Tämän perusopin mukainen eriytetty tuloverojärjestelmämme täyttää ensi vuodenvaiheessa 30 vuotta. Inflaation uusi nousu on yksi syy kysyä, lähestyykö järjestelmän perusrakenteen uudelleenarvioinnin aika. Pääomatuloille tämä merkitsisi niin inflaatiokysymyksen kuin (melkein) suhteellisen veron perustelujen, osinkoverotuksen ja ylipäänsä kaikkien epäneutraaliuksien kriittistä arviointia.

Verotus on kuitenkin siinä määrin tunteita nostattava aihe, että ennen ytimiin pureutuvan selvityksen käynnistämistä olisi arvioitava rohkean arvioinnin nostattaman somemyrskyn henkiset kustannukset.