Kiinteistövero jengoilleen - nyt!

Suomen kiinteistövero täyttää 30 vuotta kuluvan vuoden lopussa. Nykyisin kiinteistöveron kokonaismäärä on suuruusluokaltaan samat noin kaksi miljardia vuodessa kuin heti alussa. Joku pikkutarkka ihminen voisi tosin huomauttaa, että rahayksikkö on vaihtunut markasta euroksi.

Blogistinne oli aikanaan valmistelemassa tätä uutta veroa, joka korvasi neljä vanhaa hajanaista veroa ja maksua. Emeritusprofessori Esko Linnakankaan Verojen historia -kirjassa sain kunnian esiintyä jopa kiinteistöveron isänä. Kaikissa kansalaispiireissä tätä ei ehkä nähdä erityisenä meriittinä. Kun olin virkamiehenä julistamassa uuden veron ilosanomaa erään puolueen tilaisuudessa Pakilan yläasteen täyteen pakkautuneessa salissa, ainoat aplodit kuultiin, kun alustajalle tarkoitettua kukkapuskaa ei löytynyt mistään.

Vastaavasti kansanedustaja Esko Kiviranta kirjoitti nyt kesäkuussa Käytännön maamies -lehdessä, että ekonomistit pitävät kiinteistöveroa hyvänä verona, mutta tavallisen kansalaisen silmissä kiinteistövero on vihatuin vero.

Pitänee paikkansa, että vero on melkoisen epäsuosittu. Tähän vaikuttaa moni tekijä, joista yksi on varmaan se, ettei jollei kiinteistöä ole annettu vuokralle, siihen ei liity rahana näkyvää tulovirtaa, vaan kiinteistön omistaja näkee lähinnä menoja. Myöskään se, että omistusasunnossa asumisesta syntyisi rahanarvoista asuntotuloa, ei vastaa useimpien ihmisten todellisuuskäsitystä. Luentokokemusten valossa myös niin oikeustieteen kuin kauppatieteiden opiskelijoiden enemmistö näyttää ajattelevan muiden tavoin.

Toinen syy kiinteistöveron epäsuosioon lienee se, että vero pitää erikseen maksaa. Kuluttaja-palkansaajan kokemuspiirissä muut verot menevät yleensä pääosin vaivatta ja lähes puolihuomaamatta ennakonpidätyksenä tai tuotteiden hinnoissa.

Kiinteistöverossa on omia varjopuoliaan, mutta moneen muuhun veroon verrattuna haitat ovat rajallisia. Kun kiinteistövero on etenkin kuntien päätöksenteossa välittömässä kilpailutilanteessa ansiotulon verotuksen kanssa, olisi kokonaistaloudellisesti toivottavaa, että kiristyspaineet kohdistuisivat mieluummin kiinteistöveroon kuin työn verotukseen ja mahdollinen alennusvara puolestaan työhön.

Erityisen hyviä ominaisuuksia on maapohjaan kohdistuvalla veroa, joka lähes ainoana verona ei lähtökohtaisesti vääristä taloudenpitäjien päätöksiä.

Nykyisen kiinteistöveron suurimpana heikkoutena voidaan pitää sitä, että veron perusteena olevat verotusarvot ovat kertakaikkisen vanhentuneella ja huonolla tolalla. Tämä koskee sekä maapohjaa että rakennuksia. Arvot ovat jääneet laajasti jälkeen käypien arvojen kehityksestä, mutta pahempi ongelma on arvostusten suuri epäyhtenäisyys suhteessa käypiin arvoihin.

Ongelma on tiedostettu pitkään, mutta sen korjaaminen on ollut ensin teknisesti ja sitten poliittisesti vaikeaa. Kymmenen vuotta jatkunut valmistelu on nyt uudessa pisteessä, kun keväällä 2022 oli lausunnoilla hallituksen esitys arvostamisperusteiden uudistamisesta ja myös eräistä muista olennaisista muutoksista. Kantavana ajatuksena on verotusarvoperusteiden yhtenäistäminen sekä ajantasaistaminen ja myös ajan tasalla pitäminen. Kun arvot nousisivat useammin kuin laskisivat, lakiin kirjoitettuja veroprosenttien vaihteluvälejä tarkistettaisiin alaspäin niin, etteivät kunnat joutuisi vasten tahtoaan kiristämään tosiasiallista verotusta. Myös kiristyminen olisi silti mahdollista.

Lausunnoilla ollut ehdotus on perusteellisesti valmisteltu ja huolella kirjoitettu. Se on kuitenkin ehkä odotetusti saanut osakseen kärkevääkin arvostelua. Kriitikot ovat tyypillisesti lähellä tahoja, joiden omistamien kiinteistöjen verotus uhkaisi olla kiristymisen puolella.

Verotusta rakenteellisesti uudistettaessa menettäjien ääni kuuluu lähes aina voittajien ääntä paremmin. Ajatteluun ja poliittiseen päätöksentekoon on jotenkin sisäänrakennettua, että jos joku häviää, uudistuksessa on vikaa. Häviäminen voi kuitenkin johtua myös siitä, että jotkut ovat nauttineet muihin veronmaksajiin verrattuna perusteettomia etuja ja vääristymiä ollaan korjaamassa. Uudistuksia pitäisikin arvioida sen perusteella, onko uusi järjestelmä parempi kuin vanha (ja toki sen, voisiko se olla vieläkin parempi) eikä muutoksen perusteella. Toki on otettava huomioon myös ihmisten ja yritysten perustellut odotukset eikä aivan puun takaa tulevia absoluuttisesti suuria ja nopeita kiristyksiä voida yleensä pitää hyväksyttävinä.

Kiinteistöveron suuruus on verotusarvon ja veroprosentin yksinkertaisen kertolaskun tulos. Veroprosentteihin on sanansa sanottavana sekä valtiolla vaihteluvälien määrääjänä että kunnilla, jotka tekevät konkreettiset prosenttipäätökset vaihteluvälien puitteissa. Niin vaihteluväli kuin kunnan määräämä veroprosentti sen sisällä ovat aitoja poliittisia päätöksiä ja nimenomaan kuuluvat poliittisen päätöksenteon alaan.

Verotusarvojen määräytyminen on eri asemassa. Vaikka arvostamisperusteista säädetään ja tulee säätää lailla, perusteiden määrittämisen ja soveltamisen tulisi olla faktapohjaista, tasapuolista ja vapaata poliittisesta harkinnasta. Jos halutaan verottaa joitakin kiinteistöjä toisia ankarammin tai lievemmin, se ei saisi tapahtua arvostamisperusteisiin kätkettynä.

Lausunnoilla olleessa laajassa hallituksen esityksessä on toki kohtia, joista voidaan olla monta mieltä. Uudistus merkitsisi silti suurta harppausta arvostamisen yhdenmukaistamisessa ja sitä tietä verotuksen tasapuolisuuden lisäämisessä. Olisi murheellista, jos nykyisten räikeiden epäkohtien hyvin valmisteltu korjaaminen murenisi edunvalvonnan paineiden alla. Kovin kivaa ei ole sekään, jos uudistuksen läpimeno ostetaan vesittämällä sitä pienillä makeisilla eri suuntiin.

Aivan eri asia on, että voidaan esittää legitiimisti eri mielipiteitä siitä, kuinka ankaria kiinteistöverojen tulisi ylipäänsä olla. Siinä sopii hyvin olla eri kannalla kuin esimerkiksi minä, jonka mielestä verorasitusta olisi paikallaan hivuttaa työnteosta kiinteistöihin.

 Timo Viherkenttä

Professor of Practice, Department of Accounting and Business Law