Hyvä paha arvonlisävero

Eri toimista omassa luokassaan lisäverotulojen lähteenä on yleisen arvonlisäverokannan nosto 24 prosentista 25,5 prosenttiin, näillä näkymin jo heti syyskuun alussa. Noston suuruus yllätti monet, kun yleisesti odotettiin prosenttiyksikön nostoa Ruotsin ja Tanskan tasolle eikä kurottamista Budapestin suuntaan suomalais-ugrilaisessa hengessä. Puolikasprosentin sijasta olisi kylläkin voitu hellittää erityisessä suojeluksessa olevien liikennepolttonesteiden ja listaamattomien yhtiöiden osinkojen ”ei tuumaakaan” -puolustuksesta.

Myös voimaantulon poikkeuksellinen nopeus meni vähän yllätyksen puolelle. Yrityksissä pitää kiirettä saada hinnoittelu ja järjestelmät kuntoon kesän aikana. 

Arvonlisäveroputkessa on kuitenkin muutakin. Jo hallitusohjelmassa päätettiin nostaa useimpien 10 prosentin verokannassa olevien hyödykkeiden prosentti 14:ään ja tarkoituksena on myös siirtää suklaa ja makeiset yleisen 25,5 prosentin verokannan piiriin. Myös pienyritysten niin sanotun alarajahuojennuksen poiston odotetaan tuovan kymmenien miljoonien nettohyödyn valtiolle, joskin tämän muutoksen tausta on EU-oikeudessa.

Kaikkiaan näistä kertyy valtion verotuloihin tuntuva lisäys. Tätä dominoi yleisen verokannan nosto, jonka vaikutus lienee noin miljardi euroa vuodessa. Lisäys kasvattaa arvonlisäveron ratkaisevan tärkeää roolia valtion verotulojen kokonaisuudessa, vaikka arvonlisävero menettikin asemansa valtion suurimpana tulonlähteenä, kun tuloverotuksen veronsaajasuhteita järjesteltiin sote-uudistuksessa.

Arvonlisävero ei ole huono vero. Laajan veropohjan ansiosta verotuloja kertyy rutkasti ja pienillä prosenttikorotuksilla niitä saadaan mukavasti lisää. Ja vaikka tähänkin veroon liittyy käytännössä erilaisia epäneutraalisuuksia, sen vääristävät vaikutukset ihmisten ja yritysten päätöksiin ovat pienempiä kuin monien muiden verojen. Veron rakenne ostajan vähennysoikeuksineen vahvistaa myös sen kestävyyttä verovilppiä kohtaan, vaikkakin monissa maissa arvonlisäveropetokset ovat taloudellisesti huomattava ilmiö. Suomessa mittakaava on ollut maltillinen, mutta ihan ei voida sulkea pois riskiä, että tilanne heikkenee jatkossa Verohallintoon kohdistuvien säästöjen vuoksi.

Arvonlisäveron ansiona tuloverotukseen verrattuna nähdään joskus myös se, että alempi tuloverotus jättää ihmisille itselleen enemmän valinnanmahdollisuuksia. Osin näin on, mutta siltä osin kuin ihmiset käyttävät valinnanvaransa arvonlisäveron vuoksi kallistuviin hyödykkeisiin, isompi valinnanvapaus on enemmänkin illusorista. Tuloverotukseen verrattuna kulutuksen verottaminen on lähtökohtaisesti omiaan myös kannustamaan säästämiseen. Tämä voi olla positiivista, joskaan kaikissa oloissa ja tilanteissa erityistä tällaista tarvetta ei ole. Vähän sama koskee sitä, että arvonlisävero ei suoraan rasita vientiä.   

Poliittisten päätöksentekijöiden näkökulmasta arvonlisävero on sillä tavalla kiva, että maksajat hädin tuskin huomaavat sen. Vaikka joku joskus tutkisikin kauppakuittiaan, harvalla on käsitystä siitä, montako tuhatta tai kymmentäkin tuhatta euroa vuoden mittaan kertyy maksettavaa. Tämä näkyy myös tehtäessä muutoksia verotukseen. On luonnollista, jos oppositio kauhistelee arvonlisäveron korotuksia, mutta ketä kiinnostaa lähteä barrikadeille sen takia, että osa hinnoista saattaa nousta puolellatoista prosentilla? Alennettujen verokantojen nostot saavat sentään asianomaisten alojen edunvalvojien unihiekat karisemaan.

Yleisesti epäsuosituimpia tuntuvat olevan verot, joita kukaan muu ei peri ja tilitä ihmisten puolesta, vaan vero pitää ihan itse käydä verkkopankissa tai OmaVerossa maksamassa. Kiinteistövero ja perintövero ovat tästä paraatiesimerkkejä.

Yksi ihan hyvä syy (vaikka useimmat eivät sitä ehkä ajattele) sille, ettei arvonlisäveron vastustus ole kovin vimmattua, on veron todellisen kohtaannon epäselvyys. Verovelvollinenhan on myyjäyritys mutta kuten kaikki tietävät, ideana on, että yritys lisää veron myymänsä tuotteen hintaan. Myyjä hinnoittelee kuitenkin tuotteensa niin kuin huvittaa eikä kukaan tiedä, olisiko tuote juuri veron verran halvempi, jos veroa ei olisi. Asiasta on kyllä pätevää tutkimusta, mutta lähimainkaan varmaa kokonaistietoa ei ole siitä, paljonko verosta lopulta menee kuluttajien ja paljonko yritysten rasitukseksi.

Nyt tulossa olevat veronkorotukset saattavat ajoittua osin tuurilla sillä tavoin hyvin, että inflaatio näyttää muuten olevan sopivasti hiipumassa. Sillä tavoin ajoitus on taas ongelmallinen, että monien sosiaalietuuksien indeksikorotukset on päätetty jäädyttää lähivuosiksi. Normaalitilanteessa juuri indeksikorotukset pehmentävät olennaisesti arvonlisäveron nousun vaikutusta alimmissa tuloluokissa. Korotuksista seuraava hinnannousu vaikeuttaakin nyt muutenkin ahtaammalle joutuvien väestöryhmien tilannetta. Elintarvikkeiden verokannan pysyminen ennallaan kylläkin pienentää tätä vaikutusta, koska pienituloisten kulutuskorissa ruoan osuus on suhteellisesti suuri. Ylipäänsä ruoan alennettua verokantaa on silti vaikea nähdä järin kustannustehokkaana sosiaalipoliittisena ratkaisuna, kun verotuesta suurin osa niin kokonaisuutena kuin henkeä kohden menee keski- ja hyvätuloisille. (Alennetuista verokannoista enemmän täällä: Tukea kuluttajille, yrityksille tai johonkin | Aalto Blogs)

Arvonlisäveron yksi akilleen kantapää onkin, että suhteutettuna ihmisten tuloihin vero on jonkin verran regressiivinen (ainakin jos uskotaan, että vero rasittaa kuluttajia). Tätä piirrettä saatetaan tosin joskus liioitellakin ja voidaan myös filosofoida sillä, ovatko tulot tässä oikea vertailukohta. Myös elinkaaritarkastelut mutkistavat asiaa ja sekin voidaan noteerata, että arvonlisäveroa joutuvat maksamaan nekin hyvätuloiset ja varakkaat, jotka pääsevät syystä tai toisesta vähällä tuloverotuksessa. Siltikin arvonlisävero on tuloihin nähden kaikkiaan lievästi regressiivinen. Tähän on pyritty kehittämään innovatiivisiakin ratkaisuja (https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2024/04/05/Designing-a-Progressive-VAT-546923), mutta ainakin keskipitkällä aikavälillä realistisempaa on pyrkiä ottamaan jonkinasteinen regressiivisyys huomioon muissa yhteiskuntapolitiikan instrumenteissa.

Valtiovarainministeriön vero-osaston silloinen päällikkö Jukka Tammi visioi aikanaan, että verot tulisi sokeroida erilaisiin paikkoihin niin, että ihmiset eivät niitä juuri huomaa. Tuohon aikaan läpinäkyvyyttä ei yleisesti pidetty samanlaisena itseisarvona kuin nykyisin, vaan transparenssin hyödyllisyyteen suhtauduttiin enemmän tarkoituksenmukaisuuskysymyksenä. Ainakin Tammen kriteerin arvonlisävero täyttää kauppakuittimerkinnöistä huolimatta varsin nätisti.

Timo Viherkenttä

OTT, Senior Fellow, School of Business