Kolme ja puoli pointtia eläkeuudistuksesta

Pääasialliset uudistusneuvottelut käydään kaksikannassa, työmarkkinajärjestöjen kesken. Kolmikantaa tuo mukaan sosiaali- ja terveysministeriön ja valtiovarainministeriön johdolla toimiva työryhmä, jossa siinäkin työmarkkinajärjestöillä on vankka edustus. Valmistelu on ilmeisesti onnistuttu pitämään entistäkin salamyhkäisempänä, kun eräs johtava eläkejournalistikin sanoi, että edellisellä kierroksella tihkui sentään jotain. Alla esitettävät haja-ajatukset perustuvat autuaaseen tietämättömyyteen siitä, missä neuvotteluissa mennään.

Kahden työryhmän malli on sinänsä melko keinotekoisen oloinen. Vaikka työmarkkinajärjestöt ovat avainrooleissa, valtio ei sikäli ole ihan äänetön yhtiömies, että hallitus on asettanut uudistuksen sisällölle ja vaikutuksille vaatimuksia ja reunaehtoja. Hallitus on myös ilmoittanut tekevänsä tarvittavat päätökset itse, ellei uudistuksesta sovita työmarkkinajärjestöjen kesken viimeistään tammikuussa 2025 tai ellei sopimus täytä hallituksen asettamia vaatimuksia.

European Pensions -lehden tuoreen artikkelin mukaan uudistusta viedään eteenpäin sisun voimalla. Ehkä sitten niin. 

Asiaan:

1  Miksi uudistus?

Uudistuksen tarve ei ole täysin ilmeinen. Nykyinen järjestelmä sopeutuu jopa aika elegantisti elinikien odotettuun pitenemiseen, kahdellakin tavalla eli elinaikakertoimella ja eläkeikien nousulla. Uudistusajatus kumpuaa erityisesti kahdesta asiasta. Ensinnäkin syntyvyyden raju lasku muuttaa väestörakennetta eläkerahoituksen kannalta epäedullisesti eivätkä yllä mainitut sopeutuselementit ota tätä huomioon. Toiseksi julkisen talouden yleisesti heikot näkymät ovat antaneet aihetta myös eläkejärjestelmään kohdistuviin vaatimuksiin.

Molemmat ovat varteenotettavia tekijöitä. Väestörakenteen osalta asia ei ole kuitenkaan aivan selvä. Ensinnäkin syntyvyyden tulevan kehityksen ennustaminen on suunnattoman vaikeaa ja syntyvyys voi myös palautua lähemmäs entisiä tasoja. Toiseksi myös nettomaahanmuuton sekä maahan tulleiden työllisyyden ennustaminen on hankalaa. Nettomaahanmuutto on viime vuosina noussut syntyneiden määrää suuremmaksi ja muuttoliikkeen jatkuminen tällaisena merkitsisi sitä, että väestökehitys ei kokonaisuutena aiheuttaisi tarvetta eläkejärjestelmän rahoituksen merkittävään tasapainottamiseen. Juuri nyt noudatettavaan politiikkaan sisältyy monia toimia, joilla näytetään pyrittävän tekemään maahanmuuttoa vaikeammaksi tai vähemmän houkuttelevaksi, mutta niiden kokonaismerkitys lienee ollut toistaiseksi suhteellisen vähäinen. Väestötekijöiden sumuisuuden vuoksi eläkepolitiikassa olisi joka tapauksessa vielä mahdollista ajatella, että ans kattoo, mutta toki päätöksiä on usein parempi tehdä ennen pakkotilannetta.

2  Hallituksen vaatimukset

Hallituksen uudistukselle asettamat vaatimukset eivät ole aivan mitättömiä. Rakenteellisesti ja periaatteellisesti aivan uutta elementtiä järjestelmään haetaan hallitusohjelman kirjauksella ”tulee löytää keinot eläkevakuutusmaksutason pitkän aikavälin konkreettiseen vakauttamiseen, jossa työeläkejärjestelmä sopeutuu mahdollisiin shokkeihin sääntöpohjaisen vakautusjärjestelmän avulla”. Tämäntyyppisestä mekanismista on maailmalta esimerkkejä, mutta kaikissa tilanteissa hyvin toimivaa mallia ei ole aivan helppo laatia. Olemassa oleviin varoihin ja vastuisiin perustuva laskelma ei ehkä ota tulevaa kehitystä oikealla tavalla huomioon, kun taas tulevaisuusarvioihin nojaava laskenta on altis oletuksille. On silti paljon järkeä siinä perusideassa, että reagointi eläkejärjestelmän rahoitusasemaa isosti täräyttäviin tapahtumiin on kirjattu sääntelyyn sen sijaan, että tällaisen tilanteen koittaessa aletaan tyhjältä pöydältä pohdiskella, että tarttis tehrä jotain.

Käytännössä vakauttaja voisi kohdistua lähinnä eläkkeiden karttumiseen, eläke-etuuksiin tai eläkemaksuihin.  Maksutasoissa ei kuitenkaan enää oikein ole nousuvaraa. Jos vaikutus kohdistuisi suoraan eläkkeiden suuruuteen, se merkitsisi periaatteellista muutosta järjestelmässämme, jossa etuudet on määritelty tarkoin laissa eivätkä ne ole riippuvaisia koko järjestelmän rahoitusasemasta. Käytännössä muutos ei ehkä olisi niin mullistava. Eläkeikiä on nostettu ilman suurin kirjaimin esitettyjä kysymyksiä jo ansaituista eläkkeistä ja myös eläkeindeksejä on joitakin kertoja alennettu.

Toiseksi hallitus edellyttää uudistuksen parantavan julkisen talouden tasapainoa pitkällä aikavälillä 0,4 prosenttiyksiköllä suhteessa bkt:hen eli nykyrahassa noin miljardilla eurolla. Eläke-establishmentin piirissä on paheksuttu sitä, että eläkejärjestelmää muutettaisiin muun julkisen talouden tarpeiden vuoksi. Vaikka itsekin hengailen tämän establishmentin liepeillä, ymmärrän yleisestä talouspolitiikasta vastaavien näkökulman. Eläkejärjestelmä, joka EU-sääntelyssäkin luetaan julkiseen sektoriin, kytkeytyy yleiseen julkiseen talouteen monin tavoin, ei vähiten eläkemaksujen tason kautta. Ei ole perusteltua ajatella satoja miljardeja pyörittävän työeläkejärjestelmän saavan elää kaikissa oloissa rauhassa omassa rinnakkaistodellisuudessaan valtion, hyvinvointialueiden ja kuntien kärvistellessä ahdingossa. Myös monin tavoin onnistuneelle 2017 uudistukselle valtio asetti samantyyppiset, selvästi suuremmat vaatimukset. Tosiasiassa työeläkepiireissä saatettiin närkästelevien kommenttien takana salaa huokaista helpotuksesta, kun tuo yhden miljardin aika vaatimaton määrä selvisi.

3  Sijoitussääntelyn uudistaminen

Yksityisalojen eläkejärjestelmässä peruslaskelmien mukaan olevan pitkän aikavälin sinänsä ei vallan dramaattisen rahoitusvajeen kuromiseksi umpeen on rajallinen määrä pelimerkkejä. Suoraviivaisimpina ratkaisuina tarjolla olevat maksujen korotukset tai etuuksien leikkaukset eivät ymmärrettävästi saa jakamatonta kannatusta. Osin sen vuoksi toiveita on kohdistettu eläkevarojen tuoton parantamiseen sijoitussääntelyä tarkistamalla.

Tämä on perusteltua. Nykymallissa on kiistatta elementtejä, jotka ovat omiaan heikentämään pitkän aikavälin tuottoja. Vaikka näille elementeille on yleisellä tasolla järkeenkäyviä syitä, ”joka päivä yhden laskennallisen mallin mukaan vakavarainen” -malli on juuri nykymuotoisena kyseenalainen ja kokonaisarvio puoltaa selvästi riskinottomahdollisuuksien kasvattamista.

Palkansaajapuolella on vanhastaan suhtauduttu varovasti ajatukseen sijoitusriskin lisäämisestä. Vaikutelmana on, että tämä varovaisuus on murroksessa, koska vaihtoehtona koetaan – ehkä ihan oikein – olevan eläke-etuuksien leikkaaminen. 

Vaikka sijoitussääntelyn uudistaminen näyttäytyy mainiona keinona, kun kukaan ei joudu suoraan luopumaan mistään, siitä saatava hyöty on todennäköisesti rajallinen. Ensinnäkään ei ole selvää, miten sääntelyä olisi parasta muuttaa, ja piru asuu yksityiskohdissa. Toiseksi eläkeyhtiöiden sijoitusallokaatioissa on riskiä kansainvälisessä vertailussa jo ihan kohtalaisesti. Keskeisessä asemassa olevia osakesijoituksia on yli puolet salkuista, minkä lisäksi muun muassa yrityslainoissa ja hedge-rahastoissa on osakeriskin suuntaista riskiä. Osakesijoitusten vastapooliksi perinteisimmin ajateltujen valtionlainojen osuus salkuista oli kesäkuun 2024 lopussa vain reilut kymmenen prosenttia. Lisätuottojen lähteeksi ajateltujen osakesijoitusten mahdollinen lisäys otettaisiinkin luultavasti paljolti kohteista, joiden tuotto-odotukset eivät jää tavattoman kauas osakkeista. Ja jos seuraavaa uudistusta tehdään 10 vuoden päästä, kukaan ei ylipäänsä tiedä, ovatko osakkeet siihen mennessä tuottaneet muita omaisuuslajeja paremmin vai huonommin.

Suurimman eläkesijoittajan Kevan sijoitustoimintaan ei sitä paitsi kohdistu vakavaraisuus- tai muuta riskitasoon suoraan kohdistuvaa sääntelyä, joten lainsäätäjä seuraa riskitasoa katseella, jollei tässä haluta tehdä mullistavia toimivaltamuutoksia. Keva on kylläkin nostamassa osakepainoa omilla päätöksillään. Valtion Eläkerahaston keskisimmät riskirajat ovat nykymallissa valtiovarainministeriön käsissä.

Joka tapauksessa kyllä riskinotto- ja osakesijoitusmahdollisuuksien lisäämiselle, mutta ei liiallisille odotuksille.

3 ½   Pitäisikö saada säästää ja sijoittaa itse?

Aika ajoin ja nytkin on ponnahtanut esiin ehdotus, että kukin meistä voisi sijoittaa itse sen sijaan, että tätä tehdään jähmeiksi ajatelluissa eläkeinstituutioissa. Tai että ainakin osan voisi sijoittaa itse kuten Ruotsissa. Tai pitemmälle menevästi päättää itse myös sen, paljonko haluaa säästää eläkepäiviä varten.

Ajatuksessa on toki tietty viehätys. Henkilökohtaisen vapauden rajoittamisen tulee aina olla perusteltua. Varmaan tällaiset säästämis- ja sijoittamisratkaisut voisivat myös lisätä osan ihmisistä kiinnostusta finanssiasioihin ja ymmärrystäkin niistä.

Kun työeläkejärjestelmä on tähän asti nähty lakisääteisen sosiaaliturvan yhtenä keskeisenä elementtinä, uusiin lähestymistapoihin liittyy kuitenkin perustavanlaatuisia ulottuvuuksia ja myös ilmeisiä varjopuolia sekä lukemattomia käytännön kysymyksiä. Kyseessä olisi aivan eri kertaluvun reformi kuin nyt valmisteltava uudistus eikä näillä ole tekemistä toistensa kanssa. Toki uusista ideoista saa ja tulee keskustella aina ja myös nyt. Epäilen silti, halutaanko eläkkeen suuruuteen vaikuttavaa sijoitusriskiä siirtää kullekin meistä yksilöllisesti seuraavallakaan uudistuskierroksella 2030-luvulla.

OTT Timo Viherkenttä

Senior Fellow, School of Business