Jarrun kirskuntaa

Vaadittavan sopeutuksen määräksi jo vakiintuneesti kerrottava 8–11 miljardia euroa on vuositasolla suuri summa. Meille ulkopuolisille ei ole tullut ihan selväksi, kuinka kirkas käsitys puolueiden edustajilla oli velkajarrusta sovittaessa se, mitä tällainen mittaluokka käytännössä vaatii. Vaikka kyseessä ei ole eurooppalaisittain – eikä Suomessakaan –aivan ennennäkemättömän iso operaatio suhteessa talouden kokoon, se tarkoittaa vääjäämättä laaja-alaista puuttumista totuttuun elämänmenoon.

Velkajarrulaki on tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä säädetty laki, joka on samalla menettelyllä muutettavissa tai vaikka kumottavissa. Poliittinen sitoutuminen siihen on kuitenkin sen verran vahva, että lakia tuskin voidaan ajatella heitettäväksi romukoppaan. Ja ennen kaikkea siten ei tietenkään pääsisi millään tavoin pakoon velan kasvun jarruttamisen välttämättömyyttä. Myös EU:n sääntely on velvoittavaa, joskaan ei ole ihan selvää, voiko siihen liittyä jotain jousto- tai neuvotteluvaraa. Unionin tähänastinen rekordi finanssipoliittisten säännöstöjen sanktioiden soveltamisesta menee enemmänkin huumoriosastolle, mutta sääntöjen uudistuttua tästä ei enää voida lähteä.

Puolueet ovat erottautuneet sillä, kuinka suuri osa sopeutuksesta tulisi tehdä menoja karsimalla ja kuinka suuri veroja tai muita tuloja korottamalla. Tämä on sinänsä luontevaa sen valossa, että näkemys julkisen sektorin ja julkisen talouden suuruudesta on aito ja jopa perustavanlaatuinen ideologisesti erottava tekijä.

Etenkin julkisten menojen, mutta myös verojen suhde kansantuotteeseen on kansainvälisessä vertailussa Suomessa kiistatta korkeimpien joukossa. Näitä koskevien laskentasääntöjen voidaan silti sanoa jossain määrin liioittelevan lukujamme suhteessa joihinkin meille tavanomaisiin vertailumaihin.  Tämä on siitä mukavaa, että yksi voi puhua virallisista luvuista ja toinen korostaa niiden osin harhaanjohtavia elementtejä.

Voi olla, että päätöksiä saadaan puolueiden neuvotteluissa syntymään juuri niin, että ensin sovitaan meno- ja tulotoimien osuudet ja niistä edetään sitten yksittäisiin toimiin.  Kun menoja ja tuloja on mitä erilaisimpia, on silti keinotekoista pitää niiden osuuksia kaiken yli käyvänä kysymyksenä. Meno- ja tulotoimien sisältö on paljon tärkeämpi. ”Kasvutoimien”, joilla ei ole suoralta kädeltä meno- tai tulovaikutusta, varaan ei EU-sääntelyssä voida laskea, vaikkakin niille voi toki olla muita perusteita.

Vaikka olen toiminut nuukuutta vaalivana valtion budjettipäällikkönä, pidän jokseenkin kaikkia valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden menoja tavalla tai toisella sinänsä ihan järkevinä. Moneen kohteeseen voisi aivan mielekkäästi käyttää enemmänkin rahaa. Sitä ei vain ole. Eikä tule.

Julkisten menojen mittavaa karsimista vaikeuttaa se, että osa menoista on täysin pakollisia ja osa tuntuu jokseenkin välttämättömiltä. Ei ole kauan siitä, kun velanhoitomenot ja puolustusmenot näyttäytyivät suhteellisen maltillisilta eriltä valtiontalouden kokonaisuudessa. Nyt ne ovat suuria ja kasvavia, eikä valtiontaloudellisesti lämmitä se, että niihin liittyy lieventäviä erityispiirteitä EU-sääntelyssä.

Velanhoitomenot ovat menojen pakollisimmasta päästä, kun emme varmasti halua argentiinalaisittain heittäytyä maksukyvyttömäksi. Jo toteutuneiden velan kasvun ja korkojen nousun yhteisvaikutus korkomenoihin on julma. Velanhoitomenoja ei juuri voida hillitä kuin velkaantumista vähentämällä, joskin toki myös satamiljardisen euron lainasalkun taitava hoito on tärkeää.

Valtion tai koko julkisen sektorin bruttovelan kasvua voidaan kyllä pienentää myös myymällä varallisuutta, mutta tulevat tulot alenevat siinä herkästi enemmän kuin menot.  Tästä ovat esimerkkinä myös jo päätetyt Valtion eläkerahaston kuppaukset. Toki julkisten varallisuuserien myynnille voi olla muita hyviä syitä. On sinänsä jänskää, että niin meillä kuin kansainvälisestikin julkiset bruttovelat saavat suunnattomasti suuremman huomion kuin nettovelat.  EU:ssakin perussopimusta myöten. Nettovelkavertailuissa Suomi on ihan parhaimmistoa, mutta siinä laskentasäännöt puolestaan imartelevat meitä, kun eläkevaramme luetaan mukaan, mutta eläkevastuita yleensä ei.

Riittävien puolustusmenojen tarve hyväksytään laajemmin kuin vuosikymmeniin. Nekään eivät silti voi olla kaiken kriittisen tarkastelun ulkopuolella, eikä esimerkiksi puolueiden erityisten asianharrastajien arvioimaa menojen kasvutarvetta tai ostoslistaa voi ottaa annettuna.

Joidenkin merkittävien tulonsiirtojen ja osin myös sosiaali- ja terveyspalvelujen vähimmäistasot ovat perustuslain ja myös kansainvälisten sopimusten suojaamia. Tässä liikutaan oikeudellisesti vaikeiden tulkintakysymysten alueella, ja leikkausten kestävyys perustuslakivaliokunnan arvioinnissa saatetaan lähivuosina testata monin kohdin. Lopputulos voi monesti olla arvailun varassa.

Aika kiivaasti on keskusteltu työeläkejärjestelmän asemasta sopeutuksessa. Ei ole perusteltua ajatella, että tämän järjestelmän jonkinlaisen luonteen vuoksi se ei voisi legitiimisti olla julkisen talouden sopeuttamistoimien piirissä. Myös sektorin rahallisten volyymien vuoksi sen jättäminen kokonaan ulos lisäisi merkittävästi painetta muita julkisen talouden sektoreita kohtaan. Eläkekokonaisuutta koskeviin toimiin liittyy kuitenkin monia vaikeita kysymyksiä muutenkin kuin vaalitelttoja ajatellen. Tarkkaa miettimistä vaativat monen muun asian ohessa eri väestöryhmien oikeudenmukainen kohtelu sekä joidenkin mahdollisten toimien ja nopeiden säästötarpeiden ajallinen eriparisuus.

Hyvin erilaisia näkemyksiä näkyy esiintyvän myös veronkiristysten mahdollisesta asemasta sopeutuksessa. Valtiovarainministeriön virkamiehet ovat suorasanaisesti ottaneet kannan, ettei urakasta käytännössä selvitä ilman veronkorotuksia. Kiristyksiä vaikeuttaa Suomen valmiiksi korkeahko veroaste ja myös se, että monet korotukset jarruttavat talouskasvua – kuten toki laajasti myös menojen supistukset.

Jos tarvitaan paljon lisää verotuloja, ei voida sivuuttaa suuria verolajeja eli suomeksi tuloverotusta ja arvonlisäverotusta. Valtiovarainministeriöstä on pitkästä aikaa löyhytelty myös ansiotuloverotuksen kiristämistä, jota on vaikea pitää toivottavana, mutta josta saadaan pienehkönkin oloisilla asteikkoratkaisuilla aika paljon rahaa. 

Niin arvonlisäverossa kuin tuloveroissa on joitakin rakenteellisia ratkaisuja, joita asiantuntijapiireissä on iät ja ajat kannatettu, mutta jotka eivät ole juuri tai lainkaan edenneet. Nämä koskevat jo kovin tutusti muun muassa arvonlisäverotuksen alennettuja verokantoja ja tuloverotuksessa listaamattomien yhtiöiden osinkoja. Ehkä näihin voitaisiin vihdoin kajota osana laajoja kurjistustoimia. Listaamattomien yhtiöiden osingoissa vuonna 2027 vaikka ns. Järvikareen työryhmän ehdotuksen 10-vuotispäivän kunniaksi!

Myös muuten olisi ihanaa, jos verotukiin ja muihin poikkeuksiin neutraalista järjestelmästä omaksuttaisiin laaja-alaisesti käsittelytapa, jota tällaisessa perheblogissa voidaan kutsua niska-peppu-otteeksi.

Timo Viherkenttä

OTT, Senior Fellow, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu