Puheenvuoroja – Opinions

Kaupunkitutkijan apologia: Kun maakuntatarkastelu meni päin mäntyä

Pyöreä miehen (Anssi Joutsiniemi) kuva vihreän ilmakuvan päällä

Anssi Joutsiniemi

Helsingin Sanomat uutisoi 5. lokakuuta kaupunkisivuillaan: ”Helsingin tiivistämisestä syttyi sanasota: Tutkija vaatii virkamiehille potkuja”. [1] Raflaava otsikko on irrotettu tekemästäni Facebook-kommentista raporttiin, joka ei edes koskenut Helsinkiä vaan koko maakuntaa. Sitä seurannut jatkouutisointi[2]  johti kiihkeään somekeskusteluun ja tutkijoiden syyttelyyn sidonnaisuuksista ja asiattomasta kielenkäytöstä. Samalla itse asia eli arvostelemani julkishallinnon raportti[3] ja siihen yhdistetty, itsenäinen asumista koskeva tutkimuksemme[4], jäivät syrjään. Siksi koen tärkeäksi kirjoittaa kritiikkiä ja melua tasapainottamaan klassisen puolustuspuheen – apologian.

Olen osallistunut julkiseen keskusteluun Uudenmaan liiton Asumisen maankäyttötarpeisiin liittyviä tarkasteluita -raportista toistaiseksi vain tuolla yhdellä 150 sanan mittaisella somepäivityksellä. Kritiikkini kohteena oli julkishallinnon tiedon oikeellisuus asiassa, joka mahdollisesti tulevien kaavoituspäätösten kautta tulee koskemaan tuhansien ihmisen välittömiä elinympäristöjä ja tavallisten ihmisten asuntoihinsa tekemiä elämänmittaisia sijoituksia. Lisäksi raportin laatijana ja hyödyntäjinä toimivat tahot käyttävät kaavoituksen kautta kansalaisiin kohdistuvaa merkittävää valtaa ja tarpeellisia julkishallinnon pakkokeinoja. En siis oikein osaa olla kriittisistä, somepäivityksestäni irrotetuista sanavalinnoistani huolestunut. Keskusteluun raportin sisällön puutteellisuuksista ovat lisäkseni julkisuudessa osallistuneen myös professorit Vaattovaara ja Lapintie. Dosentti Kostiainen puolestaan ehti kehua raportin laatua, ylevöitti tekijät tunnustetuiksi kaavoituksen asiantuntijoiksi ja päätyi etsimään ongelmaa tutkijoiden nihkeydestä yhteistyöhön.[5] Tuntuu erikoiselta, että kolmen professorin julkiseen keskusteluun nostetuista kriittisistä kommentaareista huolimatta maakuntajohtaja Savolainen kiirehtii Helsingin Sanomien puheenvuorossaan todistelemaan tarkastelun monipuolisuutta ja hyödynnettävyyttä.[6]

Julkishallinnon selvitykset eivät vaatimuksiltaan olennaisesti poikkea yliopiston tutkijan työstä. Kaikenlaiset viittaukset siihen, että tarkastelu ei ole otteeltaan ”tieteellisen tarkka” tai että kyseessä ei ole ”akateeminen tutkimus”, ei siten maakuntahallinnon työn puolustuksena ole kelvollinen.[7] Julkishallinnon tehtävä on tuottaa oikeaa tietoa päätöksenteon tueksi, koottiinpa se mistä lähteestä tahansa. Tämän vuoksi viittaan työhön jatkossa nimikkeellä tutkielma, koska se laajuutensa, tiedon luetettavuuteen kohdistuvan odotteen sekä itseannetun tehtävänmäärittelyn puolesta vastaa tyypillistä opinnäytetyötä. Samalla se vastaa minimitasoa, joka yliopistotutkinnon suorittaneilta viranhaltijoilta on voitava edellyttää.

Tässä tarkasteltavan tutkielman yksityiskohtaisessa erittelyssä lähtökohtanani on käyttää tutkielman tarjoamia tietoja samoin kuin kuka tahansa maakunnan kaavoituksesta kiinnostunut lukija niitä voisi käyttää. En yritä nokittaa tekijöiden väitteitä uudella aineistolla tai tuoda kilpailevaa tietoa, paitsi silloin kun on kyse yksittäisten asiatietojen oikeellisuuden tarkistuksista. Tutkielmassa esitetyn tiedon luotettavuuden arvioinnissa keskityn kolmeen seikkaan: 1) tarkasteltavan aineiston valintaan, 2) sen käsittelyyn käytettävien menetelmien soveltuvuuteen sekä 3) tutkimushavaintojen pohjalta tehtyjen johtopäätösten laatuun ja luotettavuuteen. Tämä jaottelu muodostaa myös kirjoitukseni rungon.

Tutkielman kuvaus

Työn rakenne on selkeä, joskin osiensa järjestyksessä epäjohdonmukainen. Tutkielman johdannon muodostaa 6-sivuinen Tausta ja menetelmät -osio (s. 4–9). Varsinaisen tutkimusaineisto koostuu lähdekirjallisuudesta sekä valikoitujen seudun asuinalueiden empiirisestä analyysistä. Ensin mainittu pyrkii luomaan teoreettisen tulkintakehyksen, johon analysoitavia alueita suhteutetaan. Se on toteutettu 15-sivuisena kirjallisuuskoosteena valikoiduista kestävyysnäkökulmista asumisen maankäyttötarpeeseen (s. 17–31). Työn empiirinen aineisto on muokattu 21 kohdekortiksi (s. 34–56). Tutkielman tuloksien esittelyn muodostava 8-sivuinen asumisen maankäyttötarpeiden kooste (s. 9–16) sekä yhteenvetomaisesti koottu kahden sivun laajuinen johtopäätösosio (s. 32–33). Työn kokonaislaajuus on 57 sivua.

Aineiston valinta

Tutkielman aineisto koostuu 21 kpl asuinaluetyypeiksi kutsutusta kohdealueesta. Alueet sijaitsevat seudulla epätasaisesti. Kohteista 10 kpl on Helsingissä, Espoossa 3 kpl, Vantaalla ja Kirkkonummella 2 kpl sekä Sipoon, Tuusulan, Porvoon ja Hyvinkään alueilla 1 kpl kussakin. Oikein tehtyyn typologiapohjaiseen tutkimusasetelemaan otannan vinous ei automaattisesti tuo ongelmaa, mutta luo tulosten hyödyntäjien suuntaan tarpeetonta epäluuloa ja poliittista jännitettä. Tähän myös maakuntajohtaja Savolainen on omassa vastineessaan yrittänyt tarttua vakuuttaessaan aineiston kattavuutta seudullisesti.

Valitettavasti tutkielman typologisen tarkastelun toteutus kärsii kuitenkin vakavista puutteista. Typologian muodostaminen edellyttää aina jonkinasteista käsiteltävän tiedon luokittelua, jotta tyyppeinä esitettävät kohteet voidaan tunnistaa yleistettävinä ja arvioinnille tarpeettomista erityisyyksistä puhdistettuina analyysiyksiköinä. Mitään tämän suuntaista ei kuitenkaan ole tehty. Luonteva tapa olisi ollut esimerkiksi asuinalueilta valittujen ominaisuuksien taulukointi ja pidättäytyminen vain näiden ominaisuuksien keskinäissuhteiden tarkasteluun sekä aineiston luonnissa että empiirisissä tarkasteluissa. Näin myös päivittyväksi luvatun aineiston täydennyksille olisi syntynyt jokin ymmärrettävä peruste. Tutkielman kuvaama lähtöasetelma ei siten lopullisessa raportoinnissa toteudu, vaan tyyppien ja typologioiden sijaan työssä on päädytty vertailemaan sattumanvaraisia ja keskenään kovin huonosti toisiinsa vertautuvia alueita. Lisävaikeuden muodostavat alueet, joilla talotyyppi- tai tonttijakauma on niin moninainen, että niitä on vaikea edes ottaa yleistettävän asuinaluetypologian pohjaksi.

Puutteellinen ymmärrys valitusta tutkimustavasta on johtanut tarkasteltavien kohteiden epäreiluun vertailuun. Kohdealueiden yksityiskohtaisen rajauksen perusteeksi valittu periaate, joka on kuvattu edustavaksi otokseksi tyypillisiä asuinkortteleita ilman laajoja viheralueita, ei toteudu kohteissa yhtenäisesti. Vaikeudeksi on muodostunut epäselvyys siitä kuuluvatko viheralueet olennaisesti asuinalueiden ”typologiaan” vai onko kyseessä ainoastaan lisärakentamisen hyödyntämätön resurssi. Ongelma on tuttu mm. Helsingin yleiskaavaprosessia seuranneille. Vaikutus kohteiden valintaan on huomattava. Mikäli esimerkiksi Jätkäsaaren aluetta olisi tarkasteltu Matinkylän tai Myllypuron alueiden kanssa yhtenevästi viheralueiden osalta, olisi alueen tehokkuusluvuksi saatu e=1,2 tutkielman rajauksesta lasketun e=1,9 sijaan.

Tarkasteluaineisto on alueiden rajauksien osalta systemaattisesti vääristynyt siten, että ulommilla matalamman tehokkuuden alueilla kohteisiin on tyypillisesti sisällytetty 10–25 prosenttia puistoalueita ja Y-tontteja. Aluerajauksien suhde kohdetta reunustaviin katuihin vaihtelee joko pinta-alaperustaisen analyysitavan herkkyyteen kohdistuvasta välinpitämättömyydestä tai rajausten piirtämisessä käytetyn heikon tausta-aineiston vuoksi. Vertailtavan Porvoon Länsirannan kohteen osalta on kyse jo pikemminkin törkeästä huolimattomuudesta kuin rajauksen tekijän ”käsialasta”. Kohteen rajaus on noin 30 prosenttia aluerajauksien periaatteita suurempi, mikä jo yksin aiheuttaa alueiden vertailuun ylittämättömiä haasteita. (Kuva 1, kuva löytyy tekstin lopusta)

Tutkimusmenetelmät

Selvityksen menetelmäksi on mainittu erilaisten asuinaluetyyppien tehokkuustarkastelut, jotka on toteutettu vertaamalla kohteen asukasmäärän suhdetta maapinta-alaan. Arviointia kerrotaan täydennetyn kestävyysnäkökulmalla, joka keskittyy viiteen tukipilariin: 1) metsäkatoon, 2) hiilen sidontaan, 3) liikenteeseen ja liikkumiseen, 4) muutoksiin väestössä ja asumisen tarpeissa sekä 5) talouteen.[8] Näistä kestävyysteemoista vain kaksi ensimmäistä voidaan tunnistaa empiirisistä analyyseistä. Liikenteeseen ja liikkumiseen havainnot perustuvat sijaintiin Suomen Ympäristökeskuksen (SYKE) määrittämillä ns. kaupunkikudosvyöhykkeillä sekä ohueen lähdekirjallisuuteen. Väestömuutoksen ja asumisen tarpeet on kytketty maakuntakaavan visioihin, mutta kohdealueiden analyysistä näissä esiintyviä ilmeisiä eroja ei ole tunnistettu. Talouden osalta on viitattu YIT Oyj:n kaupunkikehitysjohtajana toimivan dosentti Kostiaisen blogikirjoitukseen tiiviyden vaikutuksista. Tarkempaa analyysiä näistä valikoiden poimituista toisen käden lähteistä ei ole. Viitattujen artikkelien sisältöjä tai kirjoittajien näkökulmaa avaavaa tutkimuskontekstia ei ole sisäistetty. Lähteiden havaintojen soveltuvuutta valituille kohdealueille tai ympäröivään maakuntaan ei ole esitetty.

Tutkimuksen empiriaosuuden perustana on Digi- ja väestötietoviraston Rakennus- ja huoneistorekisterin tiedot, joista kullekin kohdealueelle on laskettu vuoteen 2021 mennessä toteutuneen rakennuskannan tehokkuus- ja asukasmäärätiedot. Näitä tietoja en ole tarkistanut, koska yliopistot eivät kuulu Rakennus- ja huoneistorekisterin käyttöön liittyvän tietoluvan piiriin. Luotan tämän työvaiheen tehdyn asianmukaisesti ja käytän niitä sellaisenaan täydentävien laskelmieni pohjana.

Alueiden asukasmäärän pohjalta on muodostettu yksinkertainen tiiviyden indikaattori, joka kuvaa kohteen maapinta-alan tarvetta asukasta kohden. Tulokset on esitetty yksikkönä hehtaaria 1000 asukasta kohden (ha/1000 as). Kohdealueiden asukkaiden maa-alantarve on käännetty oletetuksi puuston hiilensidonnaksi ja yksiköksi on valittu alueen pinta-alan pohjalta laskennallisesti määritelty menetettyjen mäntyjen määrä. Tarkastelutapa on kiistämättä innovatiivinen, mutta absurdilla tavalla harhaanjohtava.

Kimmo Lapintie on arvioinut metsäkadon ja rakentamisen tieltä katoavan luonnon arvioinnin kannalta ongelmallisia oletuksia kahdessa tutkielmaa arvioivassa kirjoituksessaan.[9] Tarkastelunsa hän on tehnyt laajuudessa, jota en koe tarpeelliseksi jatkaa pidemmälle. On kuitenkin syytä painottaa, että kyseisiin luonnon ”hävittämistoimiin” olisi helposti keksittävissä moni verroin tehokkaampia keinoja kuin rakentamisen tehokkuuden säätely. Vaikka rakennusten alle jää kantakaupungin yksittäisillä tonteilla joskus jopa 50–75 prosenttia tontin maa-alasta[10], on laajempia aluekokonaisuuksia tarkastellen osuus vain noin 5–20 prosentin luokkaa[11]. Näin ollen kaikki muuta tonttimaata ja yleisiä alueita koskeva säätely tai erilaiset viherrakennetta koskevat kertoimen huomattavan paljon tehokkaampia kuin rakentamisen tehokkuuden kategorinen nosto. Jos todella olisi haluttu tietää jotain rakentamisen vaikutuksesta kasvullisiin alueisiin, olisi huomio täytynyt kiinnittää tonttien vapaa-alueiden määrään eikä rakennettuun kokonaiskerrosalaan tai asukasmääriin. Näille kaikille on luonnollisesti omat mittarinsa, mutta olisi vaatinut ammattimaisempaa analyysiä helppojen ja harhaanjohtavien yleistysten sijaan.

Suureksi vastaamattomaksi kysymykseksi jää myös, miksi luontokadosta pitäisi ollaan erityisen huolestunut juuri asuinalueilla? Jos asuinalueiden osuus muusta maankäytöstä on häviävän pieni, niin huomattavan paljon tehokkaampaa muilla maankäyttömuodon muutoksin saatavalla kompensaatiolla – esimerkiksi metsänhoidollisin keinoin. Perusteluna tuntuu olevan nurinkurinen päättely, jossa Helsingin tuhotut metsät pitäisi kompensoida maakunnan muilla asuinalueilla sen sijaan että kompensaatio hiilivarasto- ja metsäkatotyöhön tehtäisiin Helsingin omalla alueella. Tähän ilmiselvästi maakunnalliseen linjaukseen olisi toivonut vahvempia perusteluja. Hiilensidonnan merkitystä asunalueilla ei tietysti voi väheksyä, mutta esimerkiksi rakennusmateriaaleja koskeva analyysi olisi ollut rakentamisen tehokkuusvertailujen rinnalla luontevampi kuin nyt valittu tarkastelutapa.

Käytetyt tehokkuuslaskennan periaatteet ovat kaavoituksen perusvälineistöä, joka on kehitetty noin sata vuotta sitten. Sen metriikka tunnetaan hyvin ja on esitelty kattavasti kiteytettynä jo Otto-Iivari Meurmanin kirjoittamassa alan perusteoksessa Asemakaavaoppi[12]. Nykykaavoituksen valitettavana puutteena on tämän kaavoituksen laskennallisen ymmärryksen rapautuminen ja keskittyminen vain rakentamisen kerrosalamäärään. Mikäli tarkastelun kohteena on kaupunkirakenteen tiiviys tai edellä mainitut kasvulliset alueet, sen tarkastelussa olisi rakentamistehokkuutta (e) luonnollisempi tunnusluku ollut esimerkiksi rakennusten välitiloja kuvaavan väljyysluvun (r) tai muun täydentävän lähiympäristön laatua kuvaavan indikaattorin käyttö. Vaikka klassikkoteoksen aikaan olivat kaupunkirakentamisen tavoitteet toiset ja pyrkimyksenä päinvastoin asemakaavoituksen väljentäminen kuin nykyisissä tiivistäminen, ovat jopa perusanalyysivälineet edelleen käyttökelpoisia – tiiviys on väljyyden kääntöpuoli. Vielä havainnollisempaa olisi tarkastella rakentamisesta vapaata maanpinnan osaa (v), jolla olisi vielä konkreettisempi kytkös tutkielman mäntyihin. Jo empiriaosuudessa olisi ollut välttämätöntä tehdä rinnastus tehokkuuden, tiheyden ja tiiviyden käsitteisiin, joita nyt päädytään käyttämään harhaanjohtavasti toistensa synonyymeinä. Kyse on kuitenkin eri asioista: tehokkuus koskee rakennetun sisätilan määrää, kun taas tiiviydessä on kysymys rakennusten välisten tilojen ominaisuuksista. Tämä on helposti nähtävissä vertaamalla esimerkiksi Helsingin Myllypuron ja Lehtovuoren kohdealueita, joissa rakentamisen tehokkuuden kautta ei vielä saada mitään ymmärrystä tiiviydestä tai alueen muista piirteistä. (Kuva 2, kuva löytyy tekstin lopusta)

Kuten yllä olevasta kuvasta havaitaan, eivät mekaaniset tehokkuuden ja tiiviyden mittarit edes oikein käytettyinä anna riittävää kuvaa alueiden todellisesta luonteesta, asukkaiden sosiaalisesta elämästä tai edes liikennetuotoksesta. Kerrosalapohjaiset tehokkuuden mittarit – niin suunnitellusta kuin toteutuneestakin ympäristöstä – ovat rakennuksen kokoa kuvaavia tunnuslukuja, joista mihinkään laadullisiin päätelmiin siirtyminen edellyttää taustaoletuksia, joille ei aina ole takeita. Määrät eivät käänny laaduiksi vaivatta. Tehokkuutta maksivoiva politiikka on rinnasteinen vaikkapa sellaiselle hullunkuriselle ajatukselle, että viraston johtoon pitäisi valita se, jolla on suurin tilavuus tai isoin pää.

Tutkielmassa on otettu askel kohti realistisempaa nykytilaa ja tarkasteltu asuinalueiden toteutumista. Suunnitelmatietojen sijaan on pyritty saamaan kuva toteutuneiden ympäristöjen rakentamisen tehokkuudesta ja asukastiheydestä. Laskenta on kuitenkin varsin suoraviivainen ja johtanut ojasta allikkoon. Viimeistään tässä alueiden kuvauksen vaiheessa kokenutkin kunnallispoliitikko tai rivikaavoittaja joutuu koville. Mistä johtuvat tutkielmassa esitetyt alueiden väliset erot? Onko tässä todellakin kyse vain väkimääriin rinnastetuista rakentamistehokkuudesta, jotka eivät selitä tarjottuja 26-kertaisia eroja? Mihin erilaisista piiloon jätetyistä muuttujista ylipäänsä on mahdollista edes suunnittelun ja julkisen keskustelun keinoin puuttua? Tutkielman yksinkertaistavassa rekisteritietoon perustuvassa analyysissä kaikki välivaiheet kaavoituksen ja toteutuneen ympäristön välillä on kadotettu. Valittu oikotie on valitettava ja asuinalueiden typologisiksi piirteiksi naamioituna sekä virheellinen että vastuuton. Laskennan eroissa ei nimittäin ole enää kyse analysoitavista alueiden vaan pikemminkin alueen kotitalouksien ja kuntakohtaisten kaavoituskäytäntöjen ominaisuuksista. Vain niitä erittelemällä voidaan nykytoimintaa jollain tavalla ymmärtää.

Polku kaavoituksesta toteutuneen alueen ominaisuuksiin ja asukas käy monien hallinnollisten ja rakentamisajankohtaan liittyvien vaiheiden kautta. Lisäksi alueiden rakentuminen ja täydentyminen sekä väestön ikärakenne kehittyvät ajan kuluessa. Tutkielmassa tällaisiksi rajoitteiksi on tunnistettu mm. ”asukkaiden ikäjakauma, asuntotyyppijakauma, asuinkuntakoko, alueen sijainti, historia[13], mutta näiden vaikutusta ei ole kohdekuvauksissa vaivauduttu tuomaan esiin, vaan luotetaan puutteellisenkin tarkastelun antamaan ”hyvään yleiskuvaan”. Asuinalueiden kehitysdynamiikka on kuitenkin vaikeasti jäljitettävä: meillä on mm. asuinalueita, joilla lapsiluku on kymmenessä vuodessa rakentamisesta pudonnut puoleen ja alueita, joissa mitään muutosta ei ole tapahtunut. Tarkasteltujen alueiden erot ja iät on kuitenkin helppo osoittaa niin suuriksi, että kohdealueita on mahdotonta ymmärtää kohdekortteja tai niistä tehtyjä koosteita tarkastelemalla. Asumisväljyydet vaihtelevat kohteiden kesken välillä 39–79 m² / asukas. Kohdealueiden asemakaavojen rakennusoikeuden toteutumisaste puolestaan vaihtelee 68–147 prosentin välillä. Mitään näitä tietoja ei tutkielman lukijalle kuitenkaan tarjota.

Alueet ovat yksinkertaisesti liian erilaisia mihinkään keskinäiseen vertailuun. Sen vuoksi epäselväksi myös jää, miten ne muuttuisivat, jos nämä em. keskeiset parametrit olisivat toisenlaisia. Olisiko Töölö tai Landbo parempi, jos sen asumisväljyys ei olisi tarkastelujoukon suurimpia vaan vain puolet nykyisestä? Millainen olisi Lahelanniitty, jos sen asemakaavan rakennusoikeuden toteutumisaste olisi 140 % eli kaksinkertainen nykyiseen verrattuna?

Ilman edellä mainittuja väestöön ja rakennuskantaan liittyviä taustamuuttujia kohdekorttien tarkastelijalla ei ole myöskään mitään mahdollisuutta suhteuttaa alueen tietoja tulevaan maakunnan suunnitteluun. Edes kuvaamani tunnuslukujen taustaparametrien avaaminen ei siirrä analyysien tietoja suunnittelun keinoiksi. (Kuva 3, löytyy tekstin lopusta)

Suuri kysymys on, voidaanko näitä ylipäänsä maakunnallisessa suunnittelussa muuttaa? Minkä viestin maakuntaliitto haluaa tutkielmalla antaa? Pitäisikö kuntia kannustaa ylittämään omien kaavojensa rakennusoikeudet? Miten yhteiskunnan pitäisi reagoida siihen, että jotkut haluavat asua väljemmissä asunnoissa? Onko tällä vaikutusta asuinalueen rakentamisen tehokkuuteen? Jos, niin miten?

Siirrytään lopuksi vielä tutkielman varsin suurpiirteisesti tehtyihin huomioihin kohdealueiden liikenteen ja seudullisen sijainnin mukanaan tuomiin haasteisiin. Kohdekorteissa alueita on tarkasteltu vain paikallisesti rajattuina korttelialueina. Toteutuneita rakennustehokkuuksia ja suurempia asukasmääriä on kuitenkin yritetty analyysikoosteessa suhteuttaa myös liikenteeseen ja liikkumiseen, mutta tulokset ovat, jos mahdollista, vielä pinnallisempia kuin kadotettujen mäntyjen analyysi. Syynä on se, ettei kohdealueilta ole poimittu mitään erityistä liikenteeseen tai liikkumiseen liittyvää analyysitietoa, vaan mielikuvia on yritetty rakentaa irrallisin esimerkein[14] ja seudullisin vyöhykkein[15]. Tarkastelen molempia erikseen.

Liikenteen tilankäyttöä koskevat tarkastelut jäävät lähinnä yleispiirteisiksi, moralisoiviksi poiminnoiksi vailla kytköstä itse kohdealueisiin tai tavoiteltavaan tulevaisuuteen. Liikenneinfrastruktuurin vertailukohteiksi on valittu neljä kpl 100 metrin mittaista katuosioita alueilta, jotka sijaitsevat ns. autokaupunkivyöhykkeellä. Alueista kaksi ovat pinta-alaltaan 1400–1700 m² ja kaksi muuta 600–700 m². Jää kuitenkin erittäin epäselväksi miksi alueet on poimittu näin, koska ainoa erottava tekijä on valitun kadun poikkileikkauksen tyyppi: toisessa on ajoradasta viherkaistaleella erotettu kevyenliikenteen väylä, toisessa ei. Tyypit eivät mitenkään ole erityisesti kohdealueilla vallitsevia ja molempia voidaan tunnistaa samojen vertailualueiden sisältä. Lisäksi kaikkien maakunnan kuntien käyttämät katujen suunnittelussa käytetyt tyyppipoikkileikkaukset ovat pääpiirteissään toistensa kaltaiset.

Valittu tarkastelutapa on paitsi alueita asiattomasti leimaava, myös tutkimuksellisesti nurinkurinen. Tarkasteltavien alueiden sisäinen katuverkkohan on jo sisällytetty alueiden tehokkuustarkasteluun ja ”typologioiden” sisäisen katuverkon ominaispiirteet olisi ollut helppo liittää kohdekorttien ominaisuuksiksi. Ilmeistä shokkiefektiä tavoitteleva liikenneosuus huipentuu esimerkkeihin valtakunnallisten pääväylien ja pysäköintialueiden pinta-alan tarpeesta. Myös niiden tarkoittama viesti jää epäselväksi. Pääliikenneväylät – kuten satamat tai lentokentät – ovat osa valtakunnallista liikenteen ja logistiikan kokonaisuutta, ja pikemminkin tiiviin kaupunkikeskustan olemassaolon edellytys kuin väljemmin rakennetun maakunnan ominaisuus. Kytkös tutkielman eri puolilla maakuntaa sijaitseviin kohdealueisiin jää siis puuttumaan. Samoin pysäköintialueiden koko säilyy samana, olipa kyseessä pintapysäköinti tai monikerroksinen pysäköintilaitos tai luolapysäköinti. Toivottavasti maakuntaliitto ei nyt vaan ole ehdottamassa valtakunnallisen liikennejärjestelmän tai pysäköinnin suunnittelun perustaksi mäntyjä.

Tutkielman liikenteellisten tarkastelujen ideologisen taustan muodostaa aktiivinen pyrkimys taistella autoriippuvuutta vastaan. Tutkielman seudulliset liikennetarkastelut perustuvat SYKE:n 15 vuoden aikana kehittämään ns. kolmen kaupunkijärjestelmän malliin. Aineistona on käytetty yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmään (YKR) integroituja vyöhykekuvauksia sekä erillisellä sivulla listattuja joukkoliikenteen mitoituksen tunnuslukuja. Molempien tausta on australialaisten professoreiden Newman ja Kenworthy tekemässä tutkimuksessa. Tutkielmassa tähän perustaan on viitattu kritiikittömästi toisen (tai oikeastaan kolmannen) käden lähteiden kautta. Aihepiiristä on myös Suomessa keskusteltu julkisesti[16] vuonna 2015, mutta tähän ei ole tutkielmassa viitattu.

Vyöhykkeet on nimetty niille ”tyypillisiksi” oletetun liikkumismuodon mukaan jalankulkukaupungiksi, joukkoliikennekaupungiksi ja autokaupungiksi.[17] Nykyisin kaupunkikudoksen nimeä kantava vyöhykejako on nimenä osin harhaanjohtava, koska luokittelussa on pikemminkin kyse asukkaiden liikkumisesta kuin yhdyskuntarakenteen piirteistä[18]. Varsinaisia luokittelun kriteereitä ei viimeisen kymmenen ole olennaisesti tarkennettu siitä huolimatta, että yhdyskunnan seurantajärjestelmästä ollaan vaivihkaa kehittämässä yhteiskunnan ohjausjärjestelmää[19]. Monista piiloon jäävistä yksityiskohdista huolimatta tarkastelen kuitenkin tätä tietoa tutkielman kohdetypologioiden täydentäjänä, koska tiivistämisellä pitäisi luonnollisesti olla jokin takaisinkytkentä itse vyöhykkeisiin. Kokonaan oma tutkimuksen aiheensa olisi mihin tieto oikein perustuu, kuka siitä päättää ja miten se suhteutuu Maankäyttö- ja rakennuslain antamiin suunnittelumandaatteihin kuntien ja maakuntien kesken.

Tutkielman seudullista hienojakoisempi ”typologinen” tarkastelutapa on ikävä kyllä nielaissut vyöhykeluokittelut kritiikittömästi. Liikenteelliset lähtökohdat lienee valittu ainoastaan tuomaan johtopäätöksille maakunnallista vakuuttavuutta, koska itse kohdealueiden analyysissä liikenneaineistoja ei ole lainkaan hyödynnetty. Tutkielma ei myöskään rakenna mitään kytköstä tiivistymisen ja seudullisen rakenteen välillä. Valitettavasti tutkielman tekijät eivät tunnista edes luettelemiensa Newmanin ja Kenworthyn töistä poimimiensa liikennesuunnittelun lähtökohtien ristiriitaisuutta. Johdonmukaisia ja kriittisiä huomiota yhteensopimattomuudesta voisivat olla esimerkiksi seuraavat kysymykset: Miksi joukkoliikennekaupunkivyöhykettä ei löydy paikoista, jotka täyttävät joukkoliikenteelle mainittujen tunnuslukujen ehdot niin paikallisen tehokkuuden kuin kokonaismitoituksenkin osalta? Suunnitellaanko meillä mahdollisesti vääränlaista joukkoliikennettä? Onko autoon rakentunut riippuvuus (dependence) asuinalueen suunnitteluvirhe (relience) vai asukkaan ominaisuus (addiction)? Voidaanko tiivistämisellä oikeasti saada autokaupungista joukkoliikennekaupunkia? Entä joukkoliikennekaupungista jalankulkukaupunkia? Mitä kohdealueita nämä muutokset koskisivat? Tai mikä onkaan jalankulkukaupungin suhde autoiluun?

Tutkielman lukijalle on turhauttavaa, että alueisiin kiinnitettyä vyöhyketietoa ei ole vaivauduttu hyödyntämään ja vertailemaan keskenään, vaikka juuri maakuntaliiton selvityksessä tällainen olisi ollut olennaista. Vyöhyketieto on yhdistetty ainoastaan viitteellisesti kohdealueiden yhden sivun koosteeseen.[20] Jottei turha työ valuisi aivan hukkaan, liitän oheen kohdealueista tehdyn selventävän erittelyn luokiteltuna edellä mainittujen vyöhykejakojen mukaisesti (Kuva 4, löytyy tekstin lopusta). Aiemmin kuvaamiani aineiston ja mittauksen virheitä ei ole diagrammiin korjattu, joten alla esitettyihin yksittäisiin arvoihin on syytä suhtautua varauksella. Kohdealueiden kestävän liikenteen arviointia vaikeuttaa myös se, etteivät paikalliset maa-alatarpeet ole riittäviä alueen liikenteen vaikutusten arviointiin. Uudelleenjärjestetyssä taulukossa huomio kiinnittyy kuitenkin mm. autokaupungin kohteiden suureen hajontaan sekä anomalioihin, kuten Hyvinkään Viertolan erilaisuuteen jalankulkukaupungin osana tai Puu-Käpylän erilaisuuteen joukkoliikennekaupunkien sarjassa. Huomion olisi voinut kiinnittää myös tulokseen, jossa vyöhykkeiden sisäinen varianssi on huomattavan suurta siitä huolimatta, että vyöhykelaskennan yhtenä keskeisenä komponenttina on YKR-ruutujen aluetehokkuuslaskelmat.

Johtopäätösten validiteetti

Tutkielman ylivoimaisesti suuri heikkous löytyy edellä kuvatun työn pohjalta tehdyissä johtopäätöksissä. Yllä kuvatun erittelyn perusteella on hyvin vaikea kuvitella, minkälaisia luotettavia johtopäätöksiä työn pohjalta ylipäänsä voitaisiin tehdä. Tutkielman johtopäätöksiksi koottuja ylimalkaisia huomiota yhdistää kuitenkin tiiviyden ja kestävän kehityksen näkökulmien korostaminen. Jokaista esitettyä johtopäätöstä tosin myös seuraa jonkinasteinen poliittinen pakoreitti tai lievennys aiemmin lauseessa esitetystä suosituksesta. Johtopäätöksissä halutaan sanoa paljon sanomatta selvästi oikein mitään.

Yhteenvedon vaikeuden ymmärtää. Tutkielman empiirinen analyysi ei tavoita oikeastaan mitään johtopäätöksissä hahmoteltua. Jonkinasteista välinpitämättömyyttä oman työn tuloksiin kuitenkin osoittaa yritys kurkottaa ulottuvuuksiin johon aineisto ei oikeuta. Tällaista on mm. vihjailu menetetyn luonnon lisäksi myös liikenteeseen, väestömuutoksiin asumisen tarpeisiin ja talouteen liittyviin tuloksiin, joita ei tutkielmassa ole edes tarkasteltu. Ainoa edes teoreettisesti näihin saatava vahvistus tiivistämisen eduista, olisi voinut perustua tutkielman primäärilähteistä saatavaan kohdealueita koskevaan muualla tuotettuun tietoon. Näin ei ole. Tutkielmassa käytetyn kirjallisuusviitteiden osalta näyttäisi jopa raportin laatijoille olevan epäselvää, ovatko viitteenä käytetyt teokset tutkielman kohteen analyysiin vaikuttavaa lähdemateriaalia vai tutkimushypoteesin pohjaksi käytettävää taustakirjallisuutta.

Johtopäätöksissä yksittäisiin tutkielman laskelmiin tai muun lähdemateriaalin löytöihin ei myöskään ole viitattu, joten niihin luottaminen edellyttää vahvaa uskoa yleispätevinä pidettyihin väitteisiin tiiviydestä. Kyseessä on ilmeinen vahvistusharhana (confirmation bias) tunnettu kognitiivinen vinouma, jossa päädytään hypoteesin koettelun sijaan omien ennakkokäsitysten vahvistamiseen valikoituneella aineistolla. Kaavoitus on tälle erityisen altis, koska suunnittelijoiden tehtävänä on koota esittämälleen ratkaisuille uskottavat perusteet ja kiusaus valikoivuuteen on suuri. Niin epärehellinen ei kuitenkaan saisi olla, että kokonaiskuva hämärtyy.

Tutkielman johtopäätöksiä voisi luonnehtia poliittisesti hyväksyttäväksi tiivistämispuheeksi. Tiivistämispuheella tarkoitan tässä suunnittelijoiden keskuuteen levinnyttä ideologiaa, jonka olettamuksiin kuuluu tiiviistä yhdyskuntarakenteesta aiheutuvien positiivisten vaikutusten lähes syyntakeeton korostaminen. Tiivistämispuheelle on tyypillistä, että mikä tahansa ideologiaa tukemaan tunnistettu tutkimustulos voidaan aukottomasti hyväksyä oman uskon vahvistukseksi, olipa kyse tehokkuudesta, tiiviydestä tai tiheydestä ja arvioinnin kohteena väestö, kotitaloudet, liikkuminen tai vaikkapa 18-vuotiaana suoritettujen ajokorttien lukumäärä. Tutkielman johtopäätöksissä tällaista ajattelumallia edustaa konkreettisimmillaan väite tiiviin yhdyskuntarakenteen kiistattomista hyödyistä kestävän kasvun ohjaamisessa.

Suomalaisessa suunnittelijoiden hellimässä tiivistämispuheessa voidaan vahvan ideologian vahvistamana siirtyä vaivatta rakentamisen tehokkuuden kautta tavoiteltaviin palveluiden paranemiseen ja ”pöhinään”, kestävään liikkumiseen ja autoriippuvuuden vähenemiseen tai maa-alan säästymisestä luontokadon estämiseen ja hiilivarastoihin. Tutkielma on siten eräänlainen suomalaisen kaavoituksen valitettava ajankuva, jota on toistaiseksi totuttu näkemään yksittäisten kaavahankkeiden liian hätäisissä konsulttiselvityksissä.

Valitettavasti tällaisten tiivistämiseen assosioituvien toiveiden tutkimuksellisen pohjan löytäminen ei ole ongelmatonta. Yhteenvetona tämän päivän tiiviyden vaikutuksia koskevasta kansainvälisestä tutkimustiedosta voidaan ehkä todeta, että ainoa mitä voidaan objektiivisesti sanoa tiiviin yhdyskuntarakenteen vaikutuksista, on käytössä olevan tutkimustiedon ristiriitaisuus. On totta, että tiiviillä yhdyskuntarakenteella on löydetty eräitä huomattavia positiivisia vaikutuksia lukuisiin kaupunkirakentamisen kannalta tärkeisiin osa-alueisiin. Yhtä totta kuitenkin on, että muissa tutkimuksissa on löydetty tiiviin yhdyskuntarakenteen tuomia negatiivisia haittoja.

Yleistä tiiviyspuheista siirtyminen esitettyjen väitteiden todentamiseen on mielikuvaleikkiä haastavampaa. Vaikeutena näille muualla tehtyjen tutkimusten hyödynnettävyydelle on, ettei tiiviys ole yksiselitteinen mitattava suure vaan tuloksen koostuvat kymmenistä erilaisista tiiviytenä (density) kuvatuista indikaattoreista. Esimerkkinä tiivistämispuheen tulkinnan vaikeuksista käy vaikkapa edellä kuvattu tehokkuuden ja väljyyden indikaattoreiden välinen ero. Samaan tapaan on myös epäselvää, missä määrin tutkielmassa käytetyt väestön ja rakentamisen mittarit ovat yleisen tiiviyttä koskevan tutkimustiedon kanssa vertailukelpoisia.

Toinen vaikeus koskee analyysitiedon tiedon hyödynnettävyyttä suunnittelussa ja päätöksenteossa. Siirtymä olemassa olevien tiiviiden kaupunkien analyysilöydöksistä väitteeseen maakuntaliiton alueella saatavista aktiivisen tiivistämisen eduista on vaikeaa. Yleisistä ja valikoituneista nykytilan huomioista ei voi oikeuttaa yksityiskohtaista suunnittelutietoa. Perusteeksi ei riitä, että löytää jossain päin maailmaa havaitun korrelaation tiiviyden ja positiiviselta kuulostavan muutoksen suhteesta. Edes tutkielman kirjoittajat eivät kai oikeasti usko, että Lahelanniityn tiivistäminen tuottaisi Suomeen enemmän patentteja tai että lisärakentaminen Söderkullaan nostaisi elinajanodotetta, vaikka näitä johtopäätöksiensä tukena tarjoavatkin. Vaikka Helsingin keskustaa lähemmät alueet ovatkin tiiviitä, ei tutkielmassa ole esitetty mitään näyttöä, että historiallisen keskustan ominaisuudet jotenkin siirtyisivät esikaupunkien ja kehyskuntien tiivistyville asuinalueille. Sen sijaan meillä on muutamien viimevuosien aikana syntynyt joukko tiivistämisihanteen synnyttämiä alueita, joiden saavutuksiksi voi laskea ainoastaan pienenevän asuntokannan, huonon valaistuksen ja pienilmaston sekä lähiöidentiteetin, jota buustataan värikkäin parkkitaloin. Nämä ovat kaukana idealisoiduista autottomista, vastuullisista ja kasautumisedun kyllästämistä urbaaneista ihanneyhteisöistä.

Vaikka tutkielman johtopäätöksissä vältetäänkin sanomasta mitään poliittiseen kannunvalantaan sopimatonta, ei se poista tutkielman tekijöitä tiedon oikeellisuuden ja tasapuolisuuden velvoitteesta. Hyvä aie ei oikeuta aineiston valikoimiseen. On hämmentävää, että esimerkiksi seudulliselle tarkastelulle olennainen osa suomalaista huippututkimusta yhdyskuntarakenteen kestävyyden ja rakentamisen tehokkuuden vaikutuksista[21] tai merkittävä osa muusta kriittisestä julkisesta keskustelusta on jätetty tutkielmassa mainitsematta. Tiivistämisen negatiivista vaikutuksista puhumatta jättäminen on ainoastaan ylimielistä ja vastuutonta julkisen vallan väärinkäyttöä.

Lopuksi

Tulkintani mukaan tehty tutkielma edustaa ideologisesta ja poliittisesta tarpeesta sekä julkishallinnon laiskuudesta ja itsetehostamisesta kumpuavaa tiedontuotannon tapaa. Käytetyt menetelmän ovat virheellisiä niin aineiston valinnan kuin menetelmiensä osalta. Itsestään selviksi mainitut johtopäätökset eivät perustu sen enempää empiirisenä aineistoina käytettyyn kohdealueiden analyysiin, kuin pääkaupunkiseutua kriittisesti tarkastelevaan muuhun tutkimusaineistoon. Tutkielmaa arvioidessa tuntuu, että tekijöiden hypoteesi tiiviyden vaikutuksista on kirjoitettu johtopäätöksiksi, vaikka mikään empiirinen löydös tai muu käsitelty tausta-aineisto ei niitä vahvista.

Konkaripoliitikko ja Lisää kaupunki Helsinkiin -aktivistiryhmän kummisetä[22] Osmo Soininvaara ehtikin jo tuoreeltaan kuittaamaan Uudenmaan liiton tutkielman nollatutkimuksena, joka ei tuo päätöksentekoon mitään uutta[23]. Työtä voidaan kuitenkin tarkastella hyödyttömänkin tutkimuksen virheellisistä tulkinnoista johtuvien kerrannaisvaikutusten valossa. Umberto Eco on osuvasti teoksessaan Oppineisuuden osoittaminen kuvannut yhteiskunnalliseen keskusteluun vahvasti osallistuvan, mutta heikosti laaditun tutkielman tulkinnan ja jatkohyödyntämisen haasteita seuraavasti. ”Joskus arvostelulautakunta silkkaa laiskuuttaan, tai demagogian tai epäpätevyyden vuoksi, ottaa työn tosissaan. Sehän on kuitenkin pelleilyä, eikä pelkästään yliopistollisten vaan juuri poliittisten kriteerien perusteella. Politiikkaa voi tehdä vakavissaan tai vastuuttomasti. Poliitikko, joka päättää jostain kehityssuunnitelmasta tuntematta tarpeeksi yhteiskunnallista tilannetta, on vain narri, jollei suorastaan rikollinen. Ja omalle poliittiselle liikkeelleen voi tehdä karhunpalveluksen esittelemällä ’osallistuvan’ tutkielman, joka ei täytä tieteen vaatimuksia.[24]

Tarkasteltu maakunnan suunnittelua koskeva raportti ei eksplisiittisesti määrittele, mitä tarkoitusta varten tällainen Helsingin kaupungin aloitteesta tehty ”informatiivinen, helppokäyttöinen kooste” on Uudenmaan liitossa ylipäänsä tehty. Maakuntajohtaja Savolainen kuitenkin selventää mielipidekirjoituksessaan, että ”tavoitteena on paitsi tukea kuntien kestävää kaavoitustyötä myös herättää keskustelua kaupunkisuunnittelusta”. Tässä kirjoituksessani esitetyn perusteella en näe, että tutkielmalla on mitään annettavaa ensin mainittuun. Työn huolimattoman toteutuksen vuoksi informatiivisuudesta ja helppokäyttöisyydestä voi arvioida olevan kaikkine virhetulkintoineen pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Hyödynnettävyyttä haittaa erityisesti se, ettei tutkielmassa anneta riittävästi perusteita tehtyjen olettamusten oikeaksi tai vääräksi todistamiseen ja julkisen keskustelun jatkamiseen, vaan tulokset oletetaan nieltävän mukisematta. Toisaalta juuri samasta syystä Uudenmaan liiton tutkielman pitäisi nyt tahtomattaankin vaikuttaa jälkimmäiseen maakuntajohtajan luonnehtimaan tavoitteeseen ja todella herätellä keskustelua suomalaista kaupunkisuunnittelusta.

[1] Takala 2022a

[2] Salomaa et al. 2022, Takala 2022b

[3] Uudenmaan liitto 2022

[4] Vaattovaara et al. 2022

[5] Kostiainen 2022a-b

[6] Savolainen 2022

[7] Uudenmaan liitto 2022, 7; Savolainen 2022

[8] Uudenmaan liitto 2022, 7–8

[9] Lapintie 2022a-b

[10] Meurman 1947, 227

[11] Joutsiniemi 2008

[12] Meurman 1947, 215–232.

[13] Uudenmaan liitto 2022, 7

[14] Uudenmaan liitto 2022, 29–30

[15] Uudenmaan liitto 2022, 26–27

[16] Toiviainen 2015. Ks. myös. Ewing et al. 2017

[17] Suomen Ympäristökeskus 2013

[18] Ristimäki et al. 2011

[19] Ristimäki et al. 2017

[20] Uudenmaan liitto 2022, 27

[21] Ks. esim. Ottelin et al. 2018, Ottelin et al. 2019a-b, Ala-Mantila et al. 2016, Czepkiewicz et al. 2018.

[22] Moisio 2013

[23] Soininvaara 2022

[24] Eco 1977/1990, 49–50

Kirjallisuus

Ala-Mantila, Sanna; Juudit Ottelin, Jukka Heinonen & Seppo Junnila (2016). To each their own? The greenhouse gas impacts of intra-household sharing in different urban zones. Journal of Cleaner Production 135. ss. 356–367.

Czepkiewicz, Michał; Jukka Heinonen & Juudit Ottelin (2018). Why do urbanites travel more than do others? A review of associations between urban form and long-distance leisure travel. Environmental Research Letters Vol. 13:7.

Eco, Umberto (1977/1990). Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Vastapaino.

Ewing, Reid; Shima Hamidi, Guang Tian, David Proffitt, Stefania Tonin & Laura Fregolent (2017). Testing Newman and Kenworthy’s Theory of Density and Automobile Dependence. Journal of Planning Education and Research. Volume 38:2.
https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/0739456X16688767

Joutsiniemi, Anssi (2008). Yhdyskuntarakenteesta inttäminen hukkaa kohteensa. Yhdyskuntasuunnittelu 3/2008. 82–83.

Kostiainen, Juha (2022a). ”Erinomainen raportti Uudenmaan liitolta ja Hgin kaupungilta. Hyvä @PasiRajala ym.!”. Twitter 22.9.2022.

Kostiainen, Juha (2022b). Eri asuinalueiden tiiviyttä koskeva selvitys poiki syksyn kuuman kaupunkikeskustelun. Nokkela kaupunki -blogi. 28.09.2022.
https://nokkelakaupunki.fi/2022/09/28/eri-asuinalueiden-tiiviytta-koskeva-selvitys-poiki-syksyn-kuuman-kaupunkikeskustelun/

Lapintie, Kimmo (2022a). Jätkäsaari keskellä metsää. Mahdolliset kaupungit -blogi 27.9.2022 http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2022/09/jatkasaari-keskella-metsaa.html

Lapintie, Kimmo (2022b). Pitkät jäähyväiset. Mahdolliset kaupungit -blogi 19.10.2022. http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2022/10/pitkat-jaahyvaiset.html

Moisio, Teppo (2013). Soininvaaralaisten hommafoorumi. Helsingin Sanomat 28.7.2013. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002664037.html

Ottelin, Juudit; Jukka Heinonen & Seppo Junnila (2018). Carbon footprint trends of metropolitan residents in Finland: How strong mitigation policies affect different urban zones. Journal of Cleaner Production 170, ss. 1523–1535.

Ottelin, Juudit; Sanna Ala-Mantila, Jukka Heinonen, Thomas Wiedmann, Jack Clarke & Seppo Junnila (2019a). What can we learn from consumption-based carbon footprints at different spatial scales? Review of policy implications. Environmental Research Letters Vol. 14:9.

Ottelin, Juudit; Jukka Heinonen, Jonas Nässén & Seppo Junnila (2019b). Household carbon footprint patterns by the degree of urbanisation in Europe. Environmental Research Letters Vol. 14:11.

Ristimäki, Mika; Hanna Kalenoja & Maija Tiitu (2011). Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet. Vyöhykkeiden kriteerit, alueprofiilit ja liikkumistottumukset. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 2011:15. Liikenne- ja viestintäministeriö.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/78125/Julkaisuja_15-2011.pdf

Ristimäki, Mika; Maija Tiitu, Ville Helminen, Hanna Nieminen, Katriina Rosengren, Vesa Vihanninjoki, Antti Rehunen, Anna Strandell, Anu Kotilainen, Leo Kosonen, Hanna Kalenoja, Joonas Nieminen, Suvi Niskanen & Panu Söderström (2017). Yhdyskuntarakenteen tulevaisuus kaupunkiseuduilla - Kaupunkikudokset ja vyöhykkeet. Suomen Ympäristökeskuksen Raportteja 2017:4.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/176782

Salomaa, Marja, Milla Palkoaho & Lari Malmberg (2022). Kahden suomalaisen huippututkijan riippumattomuutta kyseenalaistetaan poikkeuksellisella tavalla. Helsingin Sanomat 7.10.2022
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009117174.html

Savolainen, Ossi (2022). Kuntien erilaisuus näkyy Uudenmaan maankäytön suunnittelussa. Mielipide. Helsingin Sanomat. 17.10.2022.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009134995.html

Soininvaara, Osmo (2022). ”Minä ehdin jo pitää tätä nollatutkimuksena: kun rakennetaan väljästi, rakentamisen alle jää enemmän maata. Ylläri! Mutta tämäkin itsestään selvyys osataan kiistää. @marivaattovaara.” Twitter 26.9.2022.

Suomen Ympäristökeskus (2013). Kolmen kaupunkijärjestelmän malli – Urban Fabrics (UF).
https://www.syke.fi/fi-FI/Tutkimus__kehittaminen/Tutkimus_ja_kehittamishankkeet/Hankkeet/Kolmen_kaupunkijarjestelman_malli__Urban_Fabrics_UF/Kolmen_kaupunkijarjestelman_malli__Urban(2577)

Takala, Sami (2022a). Helsingin tiivistämisestä syttyi sanasota: Tutkija vaatii virkamiehille potkuja. Helsingin Sanomat 5.10.2022.
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009110426.html

Takala, Sami (2022b). Selvitys: Pientaloja rakentamalla voidaan ratkaista kaupunkien ongelmia. Helsingin Sanomat 12.10.2022
 https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009127688.html

Uudenmaan liitto (2022). ”Honkain keskellä mökkini seisoo?” – Asumisen maankäyttötarpeisiin liittyviä tarkasteluita. Päivittyvä aineisto, syyskuu 2022. Uudenmaan liitto. (Luettu: 21.9.2022)
https://uudenmaanliitto.fi/wp-content/uploads/2022/09/Asumisen-maankayttotarpeisiin-liittyvia-tarkasteluita.pdf

Vaattovaara, Mari; Anssi Joutsiniemi & Teemu Jama (2022). Pientalot kaupungissa – Asuntopolitiikan ja kaavoituksen käyttämätön resurssi.
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/matematiikka-ja-luonnontieteet/tiiviista-pientalokaavoituksesta-loytyy-vaihtoehtoja-kaupungistumisen-haasteisiin

  • Published:
  • Updated:
Share
URL copied!

Show other posts from this blog

No other posts found. See the blog's main page.